Missä iässä elämää luovutit, tyydyit nykytilaan?

En ainakaan vielä, 35v.

39-vuotiaana. Nykyään on aivan yhdentekevää mitä elämä tuo tullessaan. 

En ole koskaan tavoitellut mitään kunniaa. Silti olen opiskellut jne.

En minä koskaan ole erityisen kunnianhimoinen ole ollut. Olin koulussa ja opinnoissa hyvin keskinkertainen ja laiska. Työni olen tehnyt, mutten ole koskaan yrittänyt venyä parhaimpaani. Silti ole päässyt työnjohtajaksi, päälliköksi ja nyt hyväpalkkaiseksi asiantuntijaksi.

Enkä ole harrastuksissanikaan ollut kunnianhomoinen. Enemmänkin ne ovat sellaista mukavaa puuhastelua ja korkeintaan itsensä kanssa kilvoittelua. 

Talous on oikeastaan ainoa asia, jossa olen yrittänyt tosissani. 90-luvun lama, työttömyys ja rahattomuus järkyttivät perusturvallisuudentunnettani. Niinpä olen siitä lähtien pyrkinyt hoitamaan talouteni niin, ettei sellainen enää ikinä voisi toistua. Aika hyvin olen onnistunutkin.

Aineenopettajan ammatti olisi paras, jos kestäisin tylsyyttä. Pitkät lomat, työn vaativuuteen nähden ylihyvä palkka, viran saamisen jälkeen lähes vakaa työura 

Niinpä niin. Kunnianhimo ei ole mikään opeteltava asia. Sitä joko on tai ei ole. Ja jos sitä ei ole, niin ei ole välttämättä itään voimaa joka puskee eteenpäin. Minkäs sille sitten mahtaa eikä se tietysti ole siltä kunnianhimoiselta mitenkään pois. Lähinnä ihmettelen miten joku itsestään selvää asiaa täällä ihmettelee.

En koskaan! Kyllä se seitsemän oikein täytyy joskus minullekin osua!