Jouduim katkaisemaan kokonaan välit lapsuuden perheeseeni

Olen nyt 35-vuotias. Perheeseeni kuului vanhempien lisäksi kaksi siskoa.

Koko ajan, kun olen ollut heihin yhteydessä, on äitini ja toinen siskoistani manipuloineet minua ja käyttäneet hyväkseen aina kun voivat. Naureskelevat minulle selkäni takana ja pitävät hauskaa kustannuksellani. Kumpaankaan ei voi ollenkaan luottaa. Aivan kaikki, mitä kerron heille, kerrotaan eteenpäin ja asioita käytetään juorujen lähteenä selkäni takana. Äitini on tästä syystä onnistunut katkomaan monia ihmissuhteita elämästäni.

Isääni ei kiinnosta olla yhteydessä lapsiinsa. Vanhempani erosivat ja tämä käytös näkyy nykyään entistä vahvemmin.

Toinen siskoistani on hyvin yksityinen ihminen, hänestä huokuu tietynlainen ylemmyydentunne muita perheenjäseniä kohtaan. On itse jättänyt olemasta yhteydessä keneenkään, joten tämä ihmissuhde ei myöskään ole vuosiin ollut elämässäni. Jos yritän ottaa yhteyttä, ei vastaa viesteihin.

Nyt olen tajunnut viimein, että en jaksa enää olla yhteydessä keneenkään heistä. En jaksa yrittää enää, kun tuntuu että aina saa pettyä. Vuosia olen antanut anteeksi halventavaa sekä manipuloivaa käytöstä itseäni kohtaan mutta nyt riittää. Ansaitsen parempaa kohtelua.

Omia lapsia en aio hankkia. Olen aina tiennyt, että en halua lapsia. Enemmän tunne on se, että haluaisin olla jonkun lapsi. Haluaisin tulla rakastetuksi ja tuetuksi, haluaisin saada sellaista tukea, jota normaalisti lapsi voi vanhemmaltaan saada.

Puoliso minulla on, hän tukee minua tässä täysin ja onneksi hänen puoleltaan saan edes jotenkin normaalin perheen itselleni (anoppi yms). 

Olen päätöksen tehtyäni huomannut, kuinka edelleen, 35-vuotiaana, kaipaan äitiä elämääni. Olen naureskellut, että kumpa joku voisi adoptoida minut 35-vuotiaana. Esim. Televisiota katsoessani tunnen syvää kateutta niille sarjojen ihmisille, joilla näyttää olevan hyvä perhedynamiikka. Sama tunne tulee kirjoja lukiessa ja ihan vaikka kavereiden kanssa jutellessa kun he kertovat, mitä kivaa ovat lapsuuden perheensä kanssa tehneet.

Tuntuu juurettomalta tällä hetkellä. Tottuuko tähän tunteeseen ja tiettyyn surun ja kaipuun tunteeseen ikinä vai kannanko tätä aina mukanani?

Kokemuksia lapsuuden perheen kanssa välien katkaisusta kaivataan. Miten olette selvinneet?