Vanhemman kuolema ja syyllisyys

Entä jos toisella puolella on parempi olla ja terveempi. Parantuneempi joskus. Haluaisitko terapeutin vai meedion.

Teit parhaasi, älä turhaan syyllistä.

Äitisi rakasti sinua.

Teit parhaasi voimavarojesi mukaan. Se riitti, eikä syyllisyyteen ole aihetta. Et sinä tilanteeseen ollut syyllinen, etkä voinut sitä parantaa.

Tässä näkee ehkä myös sen ikävän jatkumon, miten pahasti vanhemman alkoholismi vaikuttaa ja sairastuttaa myös läheiset ihmiset, jotka ovat täysin syyttöminä joutuneet tilanteeseen. Ymmärrän tietenkin pahan olosi vanhempien menettämisestä, mutta alkoholismille ja sen seurauksille et voi mitään, etkä ole niistä mitenkään vastuussa. Etäisyyden ottaminen päihderiippuvaiseen on hyvin tavallista siksi, että siinä lähellä on mahdotonta olla, jotta omakin vointi ei ala kärsimään.

Jos ajattelet vaikuttaneesi toiminnallasi jotenkin siten, että vanhempasi kuoli sen vuoksi nopeampaa, niin tuskinpa vain. Olithan aiemmin lähempänä ja jos sillä olisi ollut jotakin vaikutusta asiaan, niin vanhempihan olisi silloin lopettanut juomisensa kokonaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.... Vanhemman/vanhempien alkoholisimi traumatisoi lapset enemmän tai vähemmän, joten hae itsellesi apua, jotta pääset toipumaan ja ettet turhaan syyllistäisi enää itseäsi enempää, koska kannat nyt mukanasi sellaista taakkaa, joka ei oikeasti kuulu sinulle.

Alkoholisti sairastuttaa yleensä 2-4 läheistä ympärillään. Sinä et olisi voinut pelastaa äitiäsi, mutta sinä voit yrittää pelastaa itsesi ja lapsesi, ja se onkin tuossa kuviossa sinun duunisi. Se, että olet vetänyt rajoja, oli paras mitä voit tehdä. Ei äitisi varmasti olisi halunnut vetää sinua mukanaan yhtään syvemmälle riippuvuuskuvioon.

Minulla on päihderiippuvainen läheinen, ja kun neljännellä laitoskuntoutuskierroksella tuli kutsu läheisviikonloppuun, en perunut omien lasteni lomamatkaa sen vuoksi. Ihan hirveä syyllisyys, etten paria päivää voinut tukea läheistäni! Entä jos se repsahtaa siksi että en auttanut? Mutta itsekin päihdeperheessä kasvaneena olin tehnyt päätöksen, että autan vain sen verran että se ei tuo omien lasteni elämään pettymyksiä tai epävakautta.

Repsahtihan se, mutta tuskin se minusta oli kiinni. Mut on ollut 2v raittiina, eikä sekään ole minusta kiinni. 

Sama, viimeisinä vuosina ei jaksanut kovin usein käydä katsomassa äidin ryyppäämistä, mutta en silti suuremmin jaksanut tuntea syyllisyyttä.

Suruun kuuluu helposti syyllisyyttä. Se on ensimmäisiä tunteita, joilla käsittelee surua, menetystä, jopa kuopattua toivon tunnettakin, koska asiat jäivät ikään kuin kesken. Äitisi ei muuksi muuttunut, vaikka  yritit, otit vastuuta hänestä, koetit jaksaa ja lopulta väsyit. Olet tehnyt parhaasi. Sinä rakastit äitiäsi, vaikka hän ei ollut ehkä niin läsnä elämässäsi kuin olisi pitänyt. Alkoholismi oli hänen tiensä.

Osanottoni:

Kannattaa miettiä ottaisitko osaa johonkin sururyhmään. Aikuiset Alkoholistien Lapset? Seurakunnan sururyhmä ? Sinulla on paljon ehkä mietittävää

Teillä on ollut vahva side. Olenkohan ihan väärässä, jos arvaan että olet sivuuttanut omia tarpeitasi kun olet huolehtinut hänestä. Kuulostaa siltä että hän todella tarvitsi huolenpitoa, loppuaikoina vieläkin enemmän kuin pystyit antamaan. Annoit sitä kuitenkin elämäsi aikana niin paljon, että kokonaisuutena teit kaikkesi. Ja jos mietit että olisit loppuaikoina tehnyt vielä enemmän, miten olisi käynyt itsesi ja oman elämäsi, perheesi? Ja syyllisyydentunteen alla voi olla vaikka minkälaisia tunteita, vaikkapa vihantunnetta, surua siitä miten elämä meni tms. Kaikki tunteet kuuluu elämään. Ole lempeä itsellesi.

Alkoholistia ei toinen pysty auttamaan, jos asianosainen itse ei ole motivoitunut.

Onpa täällä kauniita ja viisaita sanoja. Kyynelkanavat aukesivat. 

 

ap

Mietin oman äidin kuoleman jälkeen (toki oli erilainen tilanne) että lähtiköhän äiti vasta sen jälkeen kun näki että pystyin irrottautumaan hänestä.

Voimia suruusi.

Minulla kävi täsmälleen samoin isän kohdalla. Muistan kun halasin häntä viimeiseksi jääneen kerran ja sanoin, että tulen sitten ensi viikonloppuna uudelleen. Sitä kertaa ei tullut. 

Aika auttaa. Ei sinun tarvitse olla yli-ihminen. Ei kaikkea voi kantaa, jaksaa ja hoitaa psykologisesti terveeksi. Ei kaikki kuntoon saattaminen ole sinun vastuullasi. Yksilöt tekevät omia valintojaan ja he ovat niistä vastuussa. Ns.väärät valinnat sitten, no, ne ovat toisilla kohtalokkaampia. Kuten nyt vaikka ylenmääräinen viinan juonti.

Se, mitä tuosta opin, on se, että seuraavaa kertaa ei välttämättä tule. Kannattaa sanoa asiat ja tehdä asiat lykkäämättä kaikkea eteenpäin. Siis kaikki kiitokset, kehut, halaukset, tapaamiset, hymyt. Olen huomannut, että moni häkeltyy tästä.

Monesti täällä eletään kuin kaikille koittaisi aina huominen, ajasta iäisyyteen. Joskus se filmi katkeaa, ja usein yllättäen.

Tsemppiä. Anna itsellesi aikaa ja muistele hyviä juttuja. 

Mullakin sellainen olo, että hylkäsin ratkaisevalla hetkellä oman vanhempani. Oli hyvä ihminen vaikka ei aina toiminut oikein. Olisi ansainnut parempaa minulta. Syyllisyys painaa ja ihan syystäkin omalla kohdallani, vaikka jo vuosikymmeniä mennyt. Kun ei saa koskaan uutta mahdollisuutta toimia paremmin.

Syyllisyydeltä ei ehkä voi välttyä mutta se menee ohi. Itse koin syyllisyyttä kun mieheni kuoli syöpään. Miksi en pystynyt tekemään enempää vaikka en olisi voinut tehdä mitään enempää. 

Mulle terapeutti sanoi, että terveen ihmussuhteen jälkeen suru on intensiivistä, mutta puhdasta ja menee suht' nopeasti ohi. Jos siihen liittyy syyllisyyttä ja/tai häpeää, se on yleensä merkki siitä, että suhde ei ollut terve. 

Vierailija kirjoitti:

Syyllisyydeltä ei ehkä voi välttyä mutta se menee ohi. Itse koin syyllisyyttä kun mieheni kuoli syöpään. Miksi en pystynyt tekemään enempää vaikka en olisi voinut tehdä mitään enempää. 

Se menee ehkä ohi jos oikeasti tehnyt kaikkensa. Minä ja ap ei tehty kaikkeamme, joten ihan aiheesta on syyllinen olo. 

Kuulostaa siltä, että sinulla on jonkinasteinen PTSD ja tuo, mitä käyt läpi, on nimeltään selviytyjän syyllisyyttä, eli survivor's guilt. Se on luonnollinen reaktio todella kivuliaaseen, pitkäaikaiseen traumaan, jota vanhemman alkoholismi voi aiheuttaa ja suosittelen terapiaa. Et ole vastuussa siitä, mitä äidillesi tapahtui. Voit surra häntä ja hänen elämäänsä, sen traagisuutta ja myös sitä, miten se vaikutti sinuun, perheeseesi ja muihin läheisiin. Totta kai äiti oli sinulle rakas, totta kai tilanne oli todella vaikea, ja tietenkään sinä et ollut vastuussa tästä etkä myöskään voinut mitenkään asiaa estää tai korjata. On luonnollista kokea syvää tuskaa, ja sinun on käsiteltävä ne tunteet. Kokeneet ammattilaisetkaan eivät voi aina parantaa päihderiippuvaista. Se ei tarkoita heidän olevan huonoja työssään tai addiktoituneen ihmisen olevan joku huono ihminen. On vaan niin monimutkaisia asioita ja psykologisia prosesseja, että jos ihminen itse ei niitä työstä, niin kukaan ulkopuolinen ei sitä voi hänen puolestaan tehdä. Sinä ansaitset rauhan näiden asioiden suhteen. Ansaitset työstää suruasi, ja siihen varmasti liittyy tämän menetyksen lisäksi myös lapsuuden ja nuoruuden suremista, joita varjosti tämä äitisi ongelma. Sinä olet arvokas, olet tehnyt parhaasi ja oma eheytymisesi voi alkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllisyydeltä ei ehkä voi välttyä mutta se menee ohi. Itse koin syyllisyyttä kun mieheni kuoli syöpään. Miksi en pystynyt tekemään enempää vaikka en olisi voinut tehdä mitään enempää. 

Se menee ehkä ohi jos oikeasti tehnyt kaikkensa. Minä ja ap ei tehty kaikkeamme, joten ihan aiheesta on syyllinen olo. 

Höpö höpö

Alkoholismi on sairaus, etkä sinä varmaankaan ole lääkäri etkä olisi voinut äitiäisi parantaa. Teit varmasti kaikkesi mihin omat taitosi ja voimavarasi riittivät. Syyllisyyttä ei pidä asiasta potea. Sinulla on oikeus elää omaa elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllisyydeltä ei ehkä voi välttyä mutta se menee ohi. Itse koin syyllisyyttä kun mieheni kuoli syöpään. Miksi en pystynyt tekemään enempää vaikka en olisi voinut tehdä mitään enempää. 

Se menee ehkä ohi jos oikeasti tehnyt kaikkensa. Minä ja ap ei tehty kaikkeamme, joten ihan aiheesta on syyllinen olo. 

Höpö höpö

Höpöhöpö mille? En käynyt viimeisenä vuotena montaakaan kertaa katsomassa, vaikka vanhempani soitti ja pyysi. Valitsin itsekkäästi tehdä muuta, vaikka tiesin että tekee kuolemaa. Siitä nyt syyllinen olo ja sinä olet sitä mieltä että höpöhöpöä? Teinkö muka kaikkeni jos olisin voinut käydä 365kertaa mutta kävin vain 10?