Sinä joka et halua olla täysin yksin, miten pärjäät yksin?

Se on vaan yritettävä pärjätä. Pelottaa vain jos sairastuu vakavasti että saako kunnon hoitoa jos itse ei jaksa vaatia ja kun muita ei ole.

Pärjättävä on vaan, raskastahan tämä on.

Pakko pärjätä. Ja kun on jo kymmeniä vuosia pärjännyt, ei siitä enää stressaa, etteikö pärjäisi. On jo tottunut.

No eihän siinä oikein ole vaihtoehtoja, kuin yrittää pärjätä, tai lopettaa elämänsä. En ole riittävän masentunut päätymään viimemainittuun, joten päivä kerrallaan pitää vaan pärjätä.

Minä haluan olla yksin mutta ihmiset eivät kunnioita minun yksinäisyyttä koska he ovat kateellisia minun tasapainosta ja he jakavat minulle vain egoaan

Minä pärjään yksin ilman egoani

Jos siinä ei ollut vastausta niin turha yrittää yhtään mitään!

Kyllästyin siihen ku jäi asioita tekemättä "ku ei yksin voi". Ptyh, voipas! Aloin käymään keikoilla ja festareilla yksin, lenkkeilemään yksin jne. Monta kivaa hetkeä olisi jäänyt kokematta jos ei aina satu saamaan seuraa mukaan. Lisäksi otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin deittailun. Ei oo enää ollenkaan niin yksinäistä :)

Vierailija kirjoitti:

Kyllästyin siihen ku jäi asioita tekemättä "ku ei yksin voi". Ptyh, voipas! Aloin käymään keikoilla ja festareilla yksin, lenkkeilemään yksin jne. Monta kivaa hetkeä olisi jäänyt kokematta jos ei aina satu saamaan seuraa mukaan. Lisäksi otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin deittailun. Ei oo enää ollenkaan niin yksinäistä :)

Mulla oli tätä johonkin nelikymppiseksi asti. Esim. vaikka olin hyvätuloinen, en edes ostanut koskaan omistusasuntoa, koska enhän minä nyt yksin, sitten yhdessä kun löydän Sen Oikean. Neljissäkympeissä tajusin, että ei taida prinssiä valkealla ratsulla olla tulossa, joten jos haluan asunnon, se pitää ostaa itse. Sama koski autoa ja kesämökkiä. Sekä kaikenlaista tekemistä joka oli minusta ollut olevinaan noloa ja yksinäistä yksin, kuten ravintoloissa syöminen, elokuvissa käyminen, matkustelu... 

No ei ole haluamisia kyselty vaan totaaliyksinäiseksi olen jäänyt vaikka olen ihan tavallisen seurallinen ihminen eli en missään tapauksessa mitenkään erakkoluonteinen tai mykkä jurottaja.

Kaikkeen tietenkin tottuu, mutta kun ainoa turva elämässä on oma itse niin koko ajanhan sitä on jonkinlaisessa katastrofivalmiudessa ja miettii kuinka mistäkin tilanteesta selviää jos käy jotenkin köpelösti. Sen seurauksena tulee aika araksi eikä ota minkäänlaisia pieniäkään riskejä jos ei ole aivan pakko.

Lisäksi sen tajuaminen oli aika musertavaa, ettei kukaan odota vapaa-ajalla minua koskaan mihinkään enkä voi myöskään mennä koskaan kenenkään luo. En voi kertoa kenellekään minne menen ja milloin palaan eikä kukaan myöskään huolestu vaikken tulisi ikinä takaisin.

Vierailija kirjoitti:

No ei ole haluamisia kyselty vaan totaaliyksinäiseksi olen jäänyt vaikka olen ihan tavallisen seurallinen ihminen eli en missään tapauksessa mitenkään erakkoluonteinen tai mykkä jurottaja.

Kaikkeen tietenkin tottuu, mutta kun ainoa turva elämässä on oma itse niin koko ajanhan sitä on jonkinlaisessa katastrofivalmiudessa ja miettii kuinka mistäkin tilanteesta selviää jos käy jotenkin köpelösti. Sen seurauksena tulee aika araksi eikä ota minkäänlaisia pieniäkään riskejä jos ei ole aivan pakko.

Lisäksi sen tajuaminen oli aika musertavaa, ettei kukaan odota vapaa-ajalla minua koskaan mihinkään enkä voi myöskään mennä koskaan kenenkään luo. En voi kertoa kenellekään minne menen ja milloin palaan eikä kukaan myöskään huolestu vaikken tulisi ikinä takaisin.

En usko, että ihan tavalliset ihmiset jää täysin yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Pakko pärjätä. Ja kun on jo kymmeniä vuosia pärjännyt, ei siitä enää stressaa, etteikö pärjäisi. On jo tottunut.

Näinhän se on. Toisaalta kun alkaa olla reilusti keski-ikäinen niin alkaa kummasti tiedostaa sen ettei terveysmurheet ole odottamassa ehkä jossain muutaman vuosikymmenen päässä vaan ikä alkaa tuntua vaikka kuinka itsestään yrittääkin pitää oikein extrahyvää huolta. Itseä kammoksuttaa pelkkä ajatuskin vieraiden ihmisten armoille joutumisesta jos vaikka liikuntakyky menee (tai pää sekoaa) joten sen varalle on suunnitelma, mutta se pitää myös ehtiä toteuttamaan ennen kuin on myöhäistä. Se vähän stressaa.

Minulla on ympärilläni jokunen ihminen, mutta joudun silti pärjäämään kaikessa yksin. Mistään en saa apua, henkistä tukea tai ymmärrystä. On se toisinaan raskasta. Olen alkanut pohtia, miksi nämä vähätkään ihmiset ovat elämässäni, kun en saa heiltä mitään. Itse autan ja kuuntelen isotkin huolet ja murheet, mutta jos minulle tapahtuu jotain ikävää, toisessa päässä on täysin hiljaista.