Miten päästää irti rakkaasta - kun suhde ei toimi

up

Mieleen tuli ajatus:

"Mitä kauemmin olen tässä suhteessa, sitä todennäköisemmin menetän mahdollisuuden löytää sopiva kumppani itselleni. Mitä nopeammin eroan ja parannan itseni suhteesta (menee noin vuosi jos ei enemmänkin) sitä paremmat mahdollisuudet minulla on löytää se oikea henkilö elämääni"

Prosessi on kesken. Enkä tämän kokemuksen jälkeen halua enää ketään. Niin satuttavaa tämä on ollut, että ensin vihjaillaan vuosikausia ja annetaan ymmärtää ja silti lyödään liinat kiinni.

Onneksi olen jo yli nelikymppinen ja lapseni tehnyt aikoinaan toisen kanssa.

Riippuu. Jos mies on kamala, helppo lähteä vai mitä. Vaikka prosessi kestää. Jos mies olisi tosi kiva, sydämellinen ja älykäs, tulisi varmaan hankalampi homma. Ehkä huonoja puolia on kaikilla ja miettisi niitä.

ap vastaa. Mies on älykäs ja mukava, ja rakastan häntä. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiedän, ettei tämä suhde tule onnistumaan, enkä saa häneltä sitä mitä suhteessa kaipaan. :( Tämän ymmärtäminen on todella tuskallista, ja koko ajan yritän "valehdella" itselleni että jos teen näin tai noin, asiat paranevat. Mutta eivät parane, hän ei silti pysty antamaan minulle sitä mitä eniten tarvitsen.. 

Ja nyt mietin keinoja irrottautua ja liikkua eteenpäin. Ja ymmärtää, että taidan rakastaa potentiaalia, niitä unelmia joita minulla oli tulevaisuudesta, ja johon hänet istutin. 

Ehkä nuo tulevaisuuden unelmat on tarkoitus toteuttaa jonkun toisen kanssa. 

Erosin. Se oli vaikea päätös. Välitän hänestä edelleen.  Erostamme on yli 3v.

Enkä edelleen halua uutta miestä. 

Hänellä on päihdeongelma. Se oli syy eroomme. 

Meillä on syynä se, että hän on erittäin välttelevä kiintymystyyliltään, ei puhu lainkaan tunteistaan, ei sano rakastavansa (vaikka minä sanon sen hänelle). Hän välttelee "vakavia" puheenaiheita, vetäytyy jos minulla on surullinen olo (siitä ettei hän puhu), ja yritän ottaa itselleni tärkeän asian framille. Tunnen olevani emotionaalisesti hylätty, ja että joudun kulkemaan munankuorilla etten vahingossa ota puheeksi asiaa, josta hän stressaantuisi. 

Todella raskasta, ja olen todella surullinen. Suhdetta on kaksi vuotta takana ja ymmärrän nyt että se itsenäisyys ja riippumattomuus mihin ihastuin, on kääntynyt täysin minua vastaan. Nyt minä nimittäin itse kaipaisin selkeämpää sitoutumista, puhetta tulevaisuudesta - yhteen muutosta. Mutta tiedän ettei näitä keskusteluja voida käydä.

Nro 7 siis ap!

Jätin exän hetkellä jolloin minulla oli paljon kaikkea kivaa tulossa työrintamalla. Positiivisessa seurassa ja kun piti matkustellakin, niin eron vaan työnsi taakse. Jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Viime talvena kun oli taas vaikeaa työrintamalla ja paljon negatiivista, niin yksinäisyys kotona tuntui murskaavalta. Exää en kaivannut, vaan muuten vaan masensi olla yksin kaikkien ongelmien kanssa. Eli jättäisin silloin kun muuten elämä on kunnossa. Silloin on vahvimmillaan, eikä tule mitään katumisia. 

Vierailija kirjoitti:

Jätin exän hetkellä jolloin minulla oli paljon kaikkea kivaa tulossa työrintamalla. Positiivisessa seurassa ja kun piti matkustellakin, niin eron vaan työnsi taakse. Jatkoin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Viime talvena kun oli taas vaikeaa työrintamalla ja paljon negatiivista, niin yksinäisyys kotona tuntui murskaavalta. Exää en kaivannut, vaan muuten vaan masensi olla yksin kaikkien ongelmien kanssa. Eli jättäisin silloin kun muuten elämä on kunnossa. Silloin on vahvimmillaan, eikä tule mitään katumisia. 

Tämä on aika hyvä neuvo. Mun edellinen suhde (ennen tätä) päättyi semmoiseen aikaan, että mulla oli muutto, isäni kuolema ja työpaikan menetys siinä 2kk sisällä kaikki. Se oli aivan painajaismaista aikaa.

Mä pelkään eniten tätä että elämässäni on sitten sen ihmisen mentävä aukko ja olen entistä yksinäisempi. Ja sitten se, että ku selkeästi kaipaan sitä rakkautta, ja parisuhdetta, olen "rakkaudennälkäinen" :( "love deprived", enkuksi, sopii paremmin.). Ja ajatus siitä, että jossain vaiheessa pitää aloittaa se deittailukura uudestaan. Ei herranjestas.

Paljon tätä prosessoin, ja olen jo muutaman kuukauden tätä miettinyt ja prosessoinutkin.

ap

Mitä kauemmin olet kiinni tuossa sitä kauemmin menee että löydät itsellesi sen rakkauden.. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä kauemmin olet kiinni tuossa sitä kauemmin menee että löydät itsellesi sen rakkauden.. 

Tän tiedän, todella. Siksi otinkin tämän täällä puheeksi, että mitkä on niitä apukeinoja joilla tässä tilanteessa eteenpäin navigoin. Tunteet ei hetkessä kuole, vaikka aivot kuinka kertovat, ettei tämä tästä muutu yhtään tämän paremmaksi, ja "haaskaan" vain aikaani tässä tapailusuhteessa.

ap

Josko yrittäisitte vielä pariterapian kautta? Sitten  saisi ehkä itselle paremmin varmuuden siitä, että yritettiin kaikki.

Itse ehdotin erokeskusteluissa terapiaa eksälle, ei käynyt. Tuli itselle se varmuus, että toinen ei siis halua enää yrittää parantaa suhdetta minun vuokseni. Oli helppo lähteä sen jälkeen ja tunteet kylmeni tosi nopeasti, kun näki asian todellisen luonteen. Oli pitkä useamman vuoden suhde ja yhdessä asuminen takana. Silmiä avaavaa, kun kuulee että toinen ei edes halua parantaa tai ymmärtää. 

Pariterapia on semmoinen asia mitä en uskalla edes ehdottaa, tiedän ettei hän lähde. Jos olen puhunut hänelle siitä, mikä minua vaivaa, on vastaus se, että kaikki olisi tosi hyvin jos puhuisimme "positiivista asioista", emmekä keskittyisi negatiivisiin = en saa puhua niistä asioita jotka mua vaivaa.

Siis minunhan pitäisi olla täysin "neutraali" häntä kohtaan, jos ajatellaan että koko tämä vuosi on mennyt niissä merkeissä, että olen yrittänyt saada hänestä irti jonkinlaista vakavaa keskustelua meidän suhteen tulevaisuudesta. Siinä onnistumatta.

Vaikkain toki minullakin on se ihana alkuhuuma alkanut pikkuhiljaa laimenemaan (ja toiveikkuus). Kun olen ymmärtänyt että mies tavallaan hakee vain sitä honeymoonia, eikä kykene arkeen. Ja itse koen, että parisuhteessa parasta on se turvallinen arki, arjen tuki ja ne "yksinkertaiset jutut". 

ap

.. ja jatkan vielä; olen surullinen siksikin, että tätä edeltävä parisuhde oli niin rakkaudentäyteinen. Mies puhui rakkaudesta, suunniteltiin tulevaisuutta, mietittiin ja juteltiin yhdessä asioista mistä tulemme onnelliseksi, ja miten voimme tehdä toisemme onnelliseksi. Aika ajoin istuttiin alas ja mietittiin että miten "meillä on mennyt", ja suunniteltiin kivoja juttuja joita yhdessä tehdä. Erosimme, muiden syiden takia. Oli välimatkaa, isäni kuoli, työpaikka meni (koska Ukrainan sota alkoi),  masennuin, samaan aikaan miehen äiti sairastui rintasyöpään, ja hän oli jo isänsä omaishoitaja ja ison yrityksen johtohommissa, todella rankka paketti. Yhdessä tulimme siihen lopputulokseen että emme voi kaukosuhdetta ylläpitää tuossa elämäntilanteessa. 

Mutta tässä suhteessa missä nyt kipuilen, en oikein edes ymmärrä että miksi olen suostunut näinkin pitkään tämänlaista suhdetta jatkamaan? Jossa mies vaihtaa puheenaiheen tai sanoo "jutellaan tästä myöhemmin", jos sanon hänelle että rakastan häntä? En oikeasti käsitä.

Vai onko mulla niin voimakas tunne sisällä etten voi koskaan tulla niin onnelliseksi kuin tätä edeltävässä suhteessa? Sitäkö tämä on, ja siksi pidän kiinni?

ap

Odotat ehkä sitä aiempaa suhdetta takaisin tässä nykyisessä? Kuulostaa vain sinun mielikuvitusharhalta tai odotukselta. En minä ainakaan voisi olla suhteessa jossa toinen ei pystyisi vastaamaan rakkauteen, kuulostaa kamalalta :(