Neuvooko tai arvosteleeko teidän vanhemmat teitä koko ajan?

Sama juttu, okt-projekti meilläkin (tosin nyt takana, huh) ja samanikäisiä. Ja samanlaiset vanhemmat.



Erityisesti äitini jakelee besserwisserinä neuvoja, vaikkemme niitä pyydä. Valitettavasti äitini on tullut omaan, ilkeään äitiinsä. Suurimman osan neuvoista ei edes ole tarkoitus olla avuksi, vaan on silkkaa pätemistä.



Pahin juttu oli se, kun äitini oli lainannut 70-luvun lastenhoito-oppaan sivukirjaston varastosta, alleviivannut sieltä lastenhoito-ohjeita ja luetutti ne minulla. Lapsemme on kehitysvammainen, joten ei hirveästi ollut hyötyä "neuvoista".



Tiedän, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun en oikein tahdo jaksaa äitini käytöstä.

miten asiat pitää tehdä, mutta onneksi muuten aivan ihana! Väliläl kyllä meinaa palaa käämit ja välillä osaan vääntää huumoriksi niin että hihitetään kumpikin ;)

mulla on aivan älyttömän hyvät vanhemmat

ja apu raskaissa töissä kelpaa - kunhan pysyvät hiljaa? Näinkö?



En osaa ottaa kantaa, kun omat vanhemmat kuolleet.

Ovat aina olleet hyvin kannustavia ja tukeneet meidän omia valintoja ja ratkaisuja elämän varrella.

Eivät puutu lastemme kasvatukseen, mutta ovat tosi ihanat isovanhemmat.

Täytyy sanoa, että heiltä se oppi on kyllä minullekin tullut.

Opiskeluaikoina olivat todella suureksi avuksi, kun raskauduin hieman ennen valmistumista.

Valitettavasti.



Ovat kuolleet.

äitini lähetti jopa ruutuvihkoja, joihin oli listattu kaikki lastenhoitovirheeni.



Ja appivanhempieni tapa on sitten se, että he haukkuvat aina niitä poissaolevia lapsia puolisoineen kulloinkin paikallaoleville. Se vasta kivaa on.

appivanhemmat ovat yrittäneet sekaantua aina meidän asioihin. Neuvotaan ja jos ei uskota, niin uhkaillaan, että jos tehdään niinkuin itse ajateltiin niin kaikki menee pilalle (mm. meidän häät). No ei menneet ja hyvin ollaan pärjätty muutenkin - sen jälkeen kun muutettiin pois samalta paikkakunnalta ja otettiin etäisyyttä. Edelleenkään ei voi minkäänlaista apua pyytää tai olla pahemmin tekemisissä, kun sama meininki alkaa taas.

Nyt on jo puolitoista vuotta kuunneltu kuinka meidän keittiön tammiset, tosi kauniit, meille sopivat työpöydän levyt on tosi paskat muorin mielestä. Tänäänkin tämä tieto on kerrottu jo ainakin 3 kertaa. "Että pois vaan, ei tälläsilla mitään tee." Meillä on joskus ollut vieraitakin joille on kysyttäessä kehuttu, että tykätään tosi paljon. Äiti vaan pyörittelee silmiään, että ei niistä kuulu tykätä, kun hän ei tykkää. Ja se on TOTUUS.

ja apu raskaissa töissä kelpaa - kunhan pysyvät hiljaa? Näinkö?

En osaa ottaa kantaa, kun omat vanhemmat kuolleet.

ja viikon kerrallaan...

appivanhemmat ovat yrittäneet sekaantua aina meidän asioihin. Neuvotaan ja jos ei uskota, niin uhkaillaan, että jos tehdään niinkuin itse ajateltiin niin kaikki menee pilalle (mm. meidän häät). No ei menneet ja hyvin ollaan pärjätty muutenkin - sen jälkeen kun muutettiin pois samalta paikkakunnalta ja otettiin etäisyyttä. Edelleenkään ei voi minkäänlaista apua pyytää tai olla pahemmin tekemisissä, kun sama meininki alkaa taas.

Ei koko ajan, mutta aika paljon saa kuulla mitä teen väärin ja miten pitäisi.



Olen sentään jo yli nelikymppinen, korkeammin koulutettu kuin kumpikaan vanhemmistani, enemmän yhteiskuntaelämässä mukana, laajemmat sosiaaliset piirit... Silti isää ärsyttävät minun luonteenpiirteeni ja mielipiteeni ja aina välillä yltyy niistä nuristemaan, ei esimerkiksi voinut kuulemma ollenkaan lukea pitämääni blogia koska siinä oli niin huono "asenne". Hän on vakuuttunut, että kaikki se mikä minussa häntä ärsyttää, johtuu siitä, että olen luonteeltani sellainen, että minun "pitää koko ajan olla olevinaan jotain erikoista". Puh.



Äiti taas ei MILLÄÄN pysty pysymään hiljaa varsinkaan kodinhoidostani, joka ei ole yhtä säntillistä kuin hänellä. Vaikka erikseen pyydän, että ole nyt edes tämän kyläilyn ajan (esimerkiksi tunnin) sanomatta yhtään mitään, niin pakko on jostain pölykasasta sitten kuitenkin sanoa.



Äiti ei myöskään hyväksy joitain elämänvalintojani ja tekee sen selväksi aina uudelleen, vaikka asia on täysin loppuunkeskusteltu eikä valittamalla parane. Aika tyhmää.



Enimmäkseen ovat silti ihan ok vanhempia, joiden kanssa tulee toimeen ja joiden seurassa voi olla. Läheisiä meistä ei vain koskaan tule.

mutta jos haluan saan äidin hiljaiseksi. Harvemmin jaksan vaivautua, annan mennä toisesta korvasta ulos. Toisaalta tiedän äidin arvostavan minua, elämääni, työtäni ja lastenkasvatustani, vaikka kodinhoito on hänen ja usein omastakin mielestä suurpiirteistä.

Minun äidissäni on monia vikoja ja puutteita, mutta hän ei ole koskaan puuttunut meidän lasten asioihin. Hän kertoo mielipiteensä jos kysyy, mutta muuten osaa pitää mielipiteensä ominaan. Arvostan tätä todella. Samaa periaatetta olen yrittänyt noudattaa myös omiin aikuisiin lapsiini.



Anoppini sen sijaan jaksaa udella ja urkkia meidän asioita. Jakekelee neuvojaan ja kommenttejaan asioista, jotka eivät todellakaan kuulu hänelle tai ole edes sopivaa kommentoida.

Omat vanhempani kertovat mielipiteensä, mutta eivät ala jankkaamaan, jos olen eri mieltä.



Appivanhempani tuovat joka ikisestä asiasta mielipiteensä julki! Siis aivan jokaikisestä, koski asia sitten lasten kummeja, nimiä, taloa, työpaikkaa. Jos appiukko ei itse kerro, niin anoppi soittaa ja kertoo mitä mieltä miehensä on mistäkin asiasta. Parhaimmassa tapauksessa suuttuvat ja huutavat päät punaisina, jos neuvonsa eivät kelpaa meille tai emme tee kuten on "sovittu".