Huono omatunto siitä kun olen alkanut odottamaan lapsen päiväkotiin menoa

ihan normaaleja tuntemuksia!

Ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa.  Lapsi tarvitsee ikäistään seuraa, samoin sinä.

Ihan normaalia, sekin on normaalia kun viet lapsen hoitoon ja ristit kätesi kyynärpäitä myöten ristiin ja olet että Jess, sitten pillahdat itkuun ikävästä.

Joskus tulee päivä, kun toivot lapsen muuttavan pois kotoa. Ihan samoin tulee päivä, kun lapsi toivoo voivansa muuttaa pois kotoa. Parhaimmillaan nämä sattuvat samaan aikaan. Noin sen kuuluu mennäkin, vanhempien pitää tehdä itsensä tarpeettomiksi. Silloin lapsen kasvatus on mennyt oikein.

Vierailija kirjoitti:

Joskus tulee päivä, kun toivot lapsen muuttavan pois kotoa. Ihan samoin tulee päivä, kun lapsi toivoo voivansa muuttaa pois kotoa. Parhaimmillaan nämä sattuvat samaan aikaan. Noin sen kuuluu mennäkin, vanhempien pitää tehdä itsensä tarpeettomiksi. Silloin lapsen kasvatus on mennyt oikein.

Hyvin sanottu

Huono omatunto pois ja muksu päiväkotiin vaan. Tekee hyvää kaikille.

normaaleja tunteita

Olet kova mimmi. Mä jaksoin olla kotona 9kk ja mies sitten oli reilun vuoden. 

Niin odotin minäkin enkä kyllä kokenut siitä mitään mielipahaa. Olet itse vastuussa omista tunteistasi. Miksi jopa omista toiveista pitäisi mielensä pahoittaa?

Mulla kesti pää 1,5 vuotta. Sitten palasin töihin. Töihin palaaminen tuntui lomalta, ja mä teen fyysistä työtä.

Älä tunne huonoa omatuntoa siitä että kaipaat myös aikuisten ihmisten seuraa. Lapset ovat suloisia, mutta sinä olet aikuinen ihminen ja kaipaat ikäisyesi seuraa. Samoin lapsi: hän tarvitsee leikkikavereita. Ei aikuinen jaksa loputtomiin sitä ettei voi jutella toisen ihmisen muuta kuin  VAIN pupu hyppeli metsässä pimpelipom -juttuja. Joskus haluaa puhua älyllisesti samaa tasoa olevan ihmisen kanssa. Ja joskus haluaisi olla hiljaa ja rauhassa ilman että lapsi  roikkuu käsipuolessa ja vaatii koko ajan jotain, ellei muuta niin huomiota. Olet hyvä äiti. 

Ainiin, olen koulutukseltani vain AMK ns maisteri -Ap

Varmaan ihan normaalejakin tunteita, mutta nuo uhmat yms on vain vaiheita. Aina kannattaa muistaa että tämä on vain vaihe joka menee ohi. Moni katuu kun lapsi jo kouluikäinen että miksi ei ollut pidempään kotona ja nauttinut. Lapset kasvaa niin nopeaa. Itse olen kotona 1 vuotiaan ja 3 vuotiaan kanssa. Päivät toistaa samaa kaavaa mutta entä sitten. Välillä kiukuttelee toinen ja sitten toinen, niistäkin selvitään. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Ainiin, olen koulutukseltani vain AMK ns maisteri -Ap

Ei ole ap:n viesti tämä

Vierailija kirjoitti:

Älä tunne huonoa omatuntoa siitä että kaipaat myös aikuisten ihmisten seuraa. Lapset ovat suloisia, mutta sinä olet aikuinen ihminen ja kaipaat ikäisyesi seuraa. Samoin lapsi: hän tarvitsee leikkikavereita. Ei aikuinen jaksa loputtomiin sitä ettei voi jutella toisen ihmisen muuta kuin  VAIN pupu hyppeli metsässä pimpelipom -juttuja. Joskus haluaa puhua älyllisesti samaa tasoa olevan ihmisen kanssa. Ja joskus haluaisi olla hiljaa ja rauhassa ilman että lapsi  roikkuu käsipuolessa ja vaatii koko ajan jotain, ellei muuta niin huomiota. Olet hyvä äiti. 

Juuri näin

3 vuotta yhtä soittoa kotona on todella pitkä aika. Ei ole mikään ihme jos alkaa kaivata jo jotain muutakin. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla kesti pää 1,5 vuotta. Sitten palasin töihin. Töihin palaaminen tuntui lomalta, ja mä teen fyysistä työtä.

Jepp

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ihan normaalejakin tunteita, mutta nuo uhmat yms on vain vaiheita. Aina kannattaa muistaa että tämä on vain vaihe joka menee ohi. Moni katuu kun lapsi jo kouluikäinen että miksi ei ollut pidempään kotona ja nauttinut. Lapset kasvaa niin nopeaa. Itse olen kotona 1 vuotiaan ja 3 vuotiaan kanssa. Päivät toistaa samaa kaavaa mutta entä sitten. Välillä kiukuttelee toinen ja sitten toinen, niistäkin selvitään. Tsemppiä!

Joillakin lapsilla uhma ei ole vaihe, vaan kiukkuilu ja tunteenpurkaukset ovat osa lapsen luonnetta. Ja siihen päälle nopeasti työsistyvä, eläväinen lapsi niin avot! Oman lapsen niin sanottu uhmavaihe alkoi jo joskus yhden vuoden kieppeillä ja jatkuu vain jatkumistaan. Ihana ja rakas lapsi ja teen ja puuhaan paljon lapsen kanssa, mutta en kyllä jaksaisi ilman päivähoitoa.

Ihan normaalia. Älä suotta tunne huonoa omatuntoa. Vielä voi tulla sekin päivä kun lapsi on järkky kapinallinen teini ja vain odotat että se muuttaa kotoa. Voin sanoa että omatunto soimaa niistä tuntemuksista, mutta ihan oikeasti. 

Salli tuo nyt itsellesi. Kaikki tietää mitä on uhmaikäiset ja lapsen on kuitenkin hyvä olla päiväkodissa, eikö niin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ihan normaalejakin tunteita, mutta nuo uhmat yms on vain vaiheita. Aina kannattaa muistaa että tämä on vain vaihe joka menee ohi. Moni katuu kun lapsi jo kouluikäinen että miksi ei ollut pidempään kotona ja nauttinut. Lapset kasvaa niin nopeaa. Itse olen kotona 1 vuotiaan ja 3 vuotiaan kanssa. Päivät toistaa samaa kaavaa mutta entä sitten. Välillä kiukuttelee toinen ja sitten toinen, niistäkin selvitään. Tsemppiä!

Joillakin lapsilla uhma ei ole vaihe, vaan kiukkuilu ja tunteenpurkaukset ovat osa lapsen luonnetta. Ja siihen päälle nopeasti työsistyvä, eläväinen lapsi niin avot! Oman lapsen niin sanottu uhmavaihe alkoi jo joskus yhden vuoden kieppeillä ja jatkuu vain jatkumistaan. Ihana ja rakas lapsi ja teen ja puuhaan paljon lapsen kanssa, mutta en kyllä jaksaisi ilman päivähoitoa.

Olin juuri tulossa sanomaan samaa: kaikilla lapsilla ei ole kyse vain uhmasta vaan oikeasti se perusluonne voi olla todella voimakastahtoinen ja kiukkua riittää niin paljon että vanhemmilla on oikeasti todella raskasta sen sietämisen kanssa. Ajan myötä lapsen kasvaessa ja oppiessa käsittelemään tunteita paremmin, _voi_ helpottaa.