Miten äiti voi auttaa nepsy-nuorta?

Mä aina toivoin, että mun lapsi tulisi onnellisemmaksi kuin mä. Oli kaikenlaista oireilua pitkin nuoruutta ja vasta aikuisena oon ymmärtänyt, että mä olin ilmiselvästi nepsy-lapsi ja -nuori. Mutta ei niitä juttuja siihen aikaan tunnistettu. Elämä oli nuorena suoraan sanottuna aikamoista paskaa ja päivästä toiseen selviytymistä. Mun vanhemmat pitivät mua varmaan seinähulluna ja juoksuttivat lääkärissä, jonka saldona oli lihasrelaksanttikuuri.

Opiskeluaikana en osallistunut kovin moniin yhteisiin bileisiin. En koulussakaan viettänyt opiskelukavereiden kanssa aikaa yhtään enempää kuin oli pakko. Kun muut meni syömään, mulla oli eväät. Olin syrjäänvetäytyvä, eikä mua tietenkään kukaan tullut väkisin hakemaan kotoa. Ja siellä mä sitten itkin, koska olin niin yksinäinen.

Mun lapsella on nyt todettu samoja ongelmia kuin mulla oli nuorena. Mä poden huonoa omaatuntoa siitä, olisiko pitänyt etsiä hänelle apua jo aikaisemmin. Selvä oireilu on kuitenkin alkanut hiipien vasta muutamia vuosia sitten, vaikka hän olikin temperamenttinen jo pienenä. Olen aivan sydän syrjällään, onko hänellä edessä se kaikki paska minkä minä kävin läpi. Sitä mä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään, saati omalle lapselle.

Lopultahan minusta tuli ihan suht normaali ja tasapainoinen ihminen, jopa työelämässä menestynyt, mutta tunnistin tämän nykyisen ihmisen itsessäni vasta noin 35-vuotiaana (siitäkin on jo pitkä aika). Nyt voin vain katsella taakse päin ja tuntea harmitusta asioista, jotka elämässäni oireiluni takia menetin. Olisiko neuvoja, miten voisin parhaiten auttaa ja tukea mun lasta, jotta hän osaisi omilleen muuttaessaan kiertää äitinsä läpikäymät karikot?