jos lapsesi kuolisi,ottaisitko ruumishuoneelta kuvia muistoksi?

meillä on vastaavia kuvia jostain 1800-luvun lopulta asti ainakin aikuisista vainajista, todennäköisesti myös lapsista, jos ryhtyisin albumeja tonkimaan.

Mutta otin kyllä kuolleesta lapsestani kuvia. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen kasvot kunnolla. Olin myös ruumishuoneella avauksen jälkeen kun hänelle puettiin viemäni vaatteet. Kuvia otettiin sitten siellä patologian osaston siunaustilassa. Se oli osa surutyötäni ja sitä realiteettiä että lapseni oli tosiaan kuollut.



Tokihan se kuvien ottaminen riippuu myös siitä millainen kuvattava on. Onko luonnollinen kuolema vai joku onnettomuus..

vainajasta otettiin valokuva ennen arkun sulkemista.

Ehkä se on jonkun toisen mielestä outoa, kummallista, sairasta tms. mutta jos ei ole lastaan menettänyt niin ei kannata tulla kertomaan mitä on soveliasta tehdä ja mitä ei. Voin kertoa, että ei silloin voi toimia ihan täysjärkisesti ja tulee sanottua/tehtyä asioita, joita muut (ja ehkä itsekin jälkikäteen) ihmettelee...



Kuvasin lastemme paitsi kuoleman jälkeen mutta myös ruumishuoneella samalla, kun olimme pukemassa hänelle vaatteet hautaamista varten. Mustavalkoinen kuva maailman suloisimmista varpaista ja jalkapohjista on joka tapauksessa yksi rakkaimmista kuvista - niitä muita varsinkin ruumishuoneella otettuja kuvia ei kovin montaa kertaa ole ollut voimia katsoa. Mutta tärkeitä ne kaikki silti ovat - viimeisiä kuvia lapsestani.



Myös suvun vanhoista valokuvista löytyy useita kuvia vainajista. Yksi koskettavimmista on kuva kahdesta pienestä lapsesta; siinä seisoo n. 2v pieni tyttö kuolleen ja kehtoon laitetun pikkuveljensä (alle vuoden ikäinen) vieressä ja katsoo kameraan hyvin totisena.

Tavallaan olen ottanutkin. Jouduin synnyttämään kuolleen lapseni. Otin hänestä kasapäin kuvia sekä heti synnytyksen jälkeen kuolleena että seuraavana päivänä.



Ne ovat minulle äärimmäisen tärkeitä nyt.