Onko OK potea PTSD-oireita muutaman kuukauden tapailusuhteesta?

Kyseessä siis ihan oikeasti tapailusuhde, vaikka heti alussa mies antoi ymmärtää että nyt on tavannut "sen". Hänellä meni kuulemma polkimet hiukan sekaisin kun yritti ymmärttää yhteyttämme. Itse odotin sitä yhteyttä mutta hänen yhteydenpitonsa ei mätsännyt kuvailemansa tunteen kanssa. Omasta mielestäni.

Jouduin lopulta olemaan se joka meidän tapaamisemme järjesti, omalla kustannuksellani ja ajallani kun mies ei tiettyjen seikkojen vuoksi niin voinut tehdä. Nyt kun ajattelen niin ihan varmasti itse halusin niin tehdä, sillä halusin häntä tavata. Hän hämäännyttävän usein sanoi miten harvoja halusi tavata, mutta miten minä olin niistä harvoista erityinen. Jee. Mitenkään se ei ilmennyt, muuten kuin että hän kutsui aina takaisin. Minulta se vaati tuntien retuuttamisen, kustannukset yms eikä mies voinut edes ruokaa laittaa.

Hän esitti aina että on jotenkin "suloisesti" pihalla. Tyyliin "Olenkohan autismin kirjolla kun en saa yskittyä kasaan yhtä ihmissuhdetta?" ja sitten oli kumminkin ollut omien juttujensa mukaan puolen Suomen naisväestön kanssa. Ja jälkimmäistä en epäile yhtään. Hän myös vertaili minua erittäin tärkeisiin eksiinsä, ja päivitteli kun jos saisi ulkonäön ja älyn kerrankin tasaamaan niin olisi kiva nainen. Minä olin lopulta kuulemma se nainen. Oikein pitkin tapailua sanoi miten haluaa minun kanssa yhteisen ikuisuuden, naimisiin ja mitä herttaista. Vauvojakin tehtäisiin.

Tapailtiin puolisen vuotta, hän alkoi raportoimaan mukaansa erittäin harvinaista ikävää, lämpimiä tunteita ja sen sellaista rinnassaan. Yhtäkkiä kylmeni taas jutut. Kyselin mistähän kiikastaa, se oli kuulemma sitä ettei olla seksuaalisesti yhteensopivia. Eikä hän nyt muutenkaan mitenkään voinut tietää että emme ole yhteensopivia. Tämä heti sen jälkeen kun oli saanut mut vihdoin putoamaan.

Hajosin ihan pirstaleiksi, sellainen oli hänen mielestä draamaa ja ahdistavaa vaikka ei näkynyt hänelle käytännössä mitenkään. Ei kommunikoitu, ero oli hänelle helppo kuin kiven heitto veteen. Itselleni ei niinkään.

Olen jotenkin ihan vainoharhaisen hajalla. Oltuani useamman kuukauden hajalla. Ajattelen että muiden ihmisten tunteet on varmasti tekaistuja. En missään nimessä voi rakastua, ihastua tai edes kaverustua, sillä pääni on yhä menossa tämän miehen kanssa naimisiin ja perustamaan perhettä. Ikäikkuna jona tuon voin kenties edes tehdä kenenkään kanssa on poissa. Minun pitäisi löytää mies 37-vuotiaana, ja se ei saa olla tämä johon olen yhtä tunne-elämältäni retkussa. Mitä teen..?