Raskauspahoinvoinnista kärsineille kysymyksiä!

6 viikkoa. Sinä aikana oksentelin 5-30 kertaa päivässä enkä todellakaan olisi edes pakotettuna pystynyt urheilemaan. Mikään ei pysynyt sisällä ja paino tippui eri raskauksissa 5-10 kg (lähtöpaino 63kg).



En tehnyt kotitöitä vaan yritin selvitä vaan hengissä. Joskus jouduin konttaamaan vessaan koska jalat eivät kantaneet, kun mikään ei pysynyt sisällä. Tokassa raskaudessa olin yli kuukauden tiputuksessa.

siis myös öisin oksetti. vietin ekat 3 kk lähinnä kotona sairaslomalla sängyn ja vessanpöntön välillä. todella karmeaa oli. en käyny oikein missään enkä tod. harrastanu liikuntaa.

6 viikkoa. Sinä aikana oksentelin 5-30 kertaa päivässä enkä todellakaan olisi edes pakotettuna pystynyt urheilemaan. Mikään ei pysynyt sisällä ja paino tippui eri raskauksissa 5-10 kg (lähtöpaino 63kg).

En tehnyt kotitöitä vaan yritin selvitä vaan hengissä. Joskus jouduin konttaamaan vessaan koska jalat eivät kantaneet, kun mikään ei pysynyt sisällä. Tokassa raskaudessa olin yli kuukauden tiputuksessa.

Mä siis pystyn liikkumaan (käveleskelemään himassa siis) ihan hyvin ja välillä teen jopa duunia - silloin kun kuvotus ei ole ihan pahimmillaan. Kaikenlainen puuhastelu silti tekee olosta huonomman ja nyt punnitsenkin sitä, pitäisikö vaan fleguilla kunnolla vai koettaa jotenkin ryhdistäytyä. ap

ja kuntoilu kyllä jäi. Ulkona ym. liikuin oksennuspussin kanssa, mutta jostain syystä en oksentanut ulkona/kaupoissa jne. Lähinnä kotona. Monesti kyllä juoksin ulko-ovelta vessaan. Ja söin pahovointilääkkeitä, että selvisin töihin.



Mies huolehti pääosin ruoanlaitosta, päivällä sain vanhemmalle lapselle ruoan eteen ja lapsen tuoliin, sitten menin oksentamaan..



Minulla kyllä helpotti ekan kolmanneksen jälkeen. Laihduin kyllä, mutta n. rv 20+ (22?) olin taas lähtöpainossa. Ja ekan lapsen jälkeen olin aika hoikassa kun toista ritimme, silloint arkoituksella "lihotin" itseäni, että olisi painolla vavraa pudota.



Minulla pahoinvointi oli tytöistä pahempaa kuin pojasta, syöminen oli todella vaikeaa ja vain pari ruokaa meni. Poikaa odottaessani oksentelin kyllä, mutta pystyin oksennettuani syömään lähes normaalia ruokaa. Ja itse opettelin myös sopivaa "oksennustekniikkaa": vesilasi pöntön vieressä ja join aina oksennusten välissä reilusti. Oli mukavampi oksentaa vettä kuin sappinestettä ja auttoi myös nestetasapainon ylläpitämisessä.

se oli sellaista syklimäistä eli 2-3pvää saatoin oksentaa ulos kaiken jopa veden ja lopulta vaan kouristelin sohvalla. Sit tuli muutaman päivän "helppo" jakso jolloin neste pysyi sisällä ja joskus muutama keksikin. olin kyllä niin heikossa kunnossa etten todellakaan olisi kyennyt käymään töissä, hoitamaan askareita tai myöhemmissä raskauksissa isompia lapsia. Meillä mies ja anoppi hoitivat kaiken ja minä makasain raatona sohvalla ämpärin kanssa tai sit olin sairaalassa osastolla...ja saikulla totta kai koko sen ajan kun pahoinvointia kesti. Mulla onneks joka kerta helpottanut rv13...mut ikuinen oksukammo jäi! t. äiti X 3

mutta tämän pahoinvoinnin myötä olen oppinut ymmärtämään oksentamisen armahtavan luonteen. Mikään ei ole pahempaa kuin se, että on niin paha olo, et vois oksentaa, mutta mitään ei tule. On se ainakin vaihtelua tähän piinaavaan kuvotukseen. Toki asia voisi olla eri, jos pitäis laatata sen 10 kertaa päivässä nykyisen muutaman kerran sijaan. ap

kesti sinne 34 viikolle oksentelu joten ihan turha sitä tuudittautua ajatukseen et se kestää sen 3kk. mä odotin ja odotin koska se loppuu ja näin jälkikäteen mietin et miten helvetis mä jaksoin tonne asti voida pahoin. raskaus tuntu et kesti varmaa pari vuotta, siis todella pitkä ja hidas raskaus kun ei päässyt nauttimaan siitä.

olo oli joskus niin kurja kun keskellä yötä laattailin olematonta pönttöön et mietin jopa sadasosa sekunnin ettei tämä ole se arvosta.

kummasti sitä opioksentamaan äänettömästi yleisis vessoissa jne. en mitään pussia kanniskellut missää, jos kadulla oksetti niin kadulle oksensin ei siinä kummempaa. siitä pahoinvoinnista tuli niin osa arkea että se vaan kuului siihen, eikä siinä sen enempää arkea muutettu. kävin töissäkin ja oksensin siellä. jäin sairaslomalle sitten n28 viikolla kun en vaan enääjaksanu oksennella pitkin työpäivää.

Itse olen kärsinyt molemmissa raskauksissa tosi kovasta pahoinvoinnista ihan loppuun saakka. Aluksi en ole pystynyt tekemään mitään, juossut vaan vessan ja sängyn tai sohvan väliä. Toisessa raskaudessa meidän äiti tuli kuukaudeksi meille asumaan, koska en voinut hoitaa esikoista tai kotia. Se oli hyvä ratkaisu.



Mulla toimi eräs pahoinvointilääke niin, etten sitten viidennestä kuusta eteenpäin oksentanut enää ihan joka päivä, mutta olo oli siitä huolimatta kamala ja masennus vaivasi. Mulla siis tuohon pahoinvointiin on kuulunut todella lamaannuttava masennus. Olen ollut vaan osa-aikatöissä raskausaikana ja pahimman alkuvaiheen mentyä ohi olen voinut nuo työt hoitaa, mutta siinä se sitten. Ei sosiaalista elämää, ei urheilua, ei mitään. Olen ollut stand by -tilassa.



Sitten kun synnytys on ohi, tuo on mennyt ohi saman tien. Mutta tosiaan, kuten joku sanoi, kyllä tuota pahoinvointia voi kestää yli kolmekin kuukautta. Ja kyllä sen kestää niin pää kuin fysiikkakin, kun ei ole vaihtoehtoja. Tsemppiä!

Toki tiedän, että näin ei välttämättä käy. Ja tuskin käykään, kun edelliselläkin kerralla kesti viikolle 16 saakka eivätkä oireet edes olleet yhtä pahat kuin nyt.



Mutta jos nyt lähden elättelemään ajatuksia siitä, että tämä kestää vielä 34 viikkoa, pimahdan. Toki osasin näitä kauhuskenaarioita odottaakin, kun aloituksen tänne tein. Myötätunnot kaikille niille, jotka ovat tuon koko raskauden ajan kestäneen pahoinvoinnin kärsineet. AP

mutta ei ihan niin kamala, että yöllä olisin oksentanut. Olin osan aikaa sairaslomalla, osan töissä, koska paha olo lisääntyi aina iltaa kohti ja siten aamulla saatoin mennä töihin. En tosin ollut ihan työkuntoinen enää iltapäivällä. Töistä tullessa istuin sohvalla koko illan tai sitten olin sängyssä. Mies hoiti lapset ja kodin. Itse välillä yritin lukea lapsille vähän kirjaa tai otin kainaloon juttelemaan. Kamalinta oli varmaan juuri huono omatunto siitä, että ei jaksanut edes lapsia hoitaa.