En haluaisi olla erilainen, mutta

Ja tällä kertaa mutta ei tarkoita mitään sen syvällisempää. Kaikesta kokemastani huolimatta en haluaisi olla erilainen tai näyttää erilaiselta. En, vaikka se vaikuttaisi elämääni varmasti jollain tavalla. 

Koko elämäni (teini-ikäisestä lähtien) olen tuntenut olevani ihailtu... ja syrjitty. En sillä perinteisellä tavalla, vaan sillä, että minua ei lähestytä lähes ikinä. En käytä nyt erikseen mennyttä muotoa ja preesensiä, koska mikään ei ole muuttunut näiden vuosien aikana. Voit kuvitella (ehkä?) millainen myllerrys käy nuoren ihmisen päässä, kun kaikki ovat periaatteessa oikein mukavia ja ystävällisiä. Katsovat pitkään. Sellaisella tietyllä katseella. Monesti myös katsovat poispäin kun yllättäen huomaat heidän katsovan. Ovat jotenkin hiljaa hyväksyviä, mutta samaan aikaan tunnet olevasi niin syrjitty. Kukaan ei lähesty. Kukaan ei pyydä treffeille. Minulle on sanottu, että "kaikki ihastuvat sinuun, ihan epäreilua." Samaan aikaan olen ollut todella surullinen, koska en ole kokenut asiaa niin. Ja tavallaan olen. On vain todella hämmentävää, kun ihmiset katsovat ja ovat jotenkin hiljaa ihailevia, mutta ikinä se ei etene mihinkään. Minun kohdallani ihmiset on tosin pojat ja myöhemmin miehet. 

Tämä aihe tuli mieleeni, kun ihan äskettäin eräs mies sanoi, että eihän minua kukaan varmaan uskalla lähestyä. Ja että olen ehkä liian vaativa, koska olen niin kaunis (aww.)

Se herätti minut taas todellisuuteen. Niin moni asia menee jatkuvasti sivusuun, kun ei minua lähestytä. Sen kerran kun joku puhuukin minulle livenä (joku vieras tyyppi), en edes ymmärrä sitä. Se on niin omituista. Kyllä minut huomataan, mutta hyvin harvoin kukaan sanoo mitään. Se surettaa, koska vastaanotto olisi 99,9 % varmuudella ystävällinen. Saisi olla todella törppö tyyppi, että vastaisin epäystävällisesti. Olen myös tietyllä tapaa lojaali tuntemattomillekin. Esimerkiksi netissä olen vuosien ajan kirjoitellut satunnaisesti yhden tyypin kanssa (yhdistävä asia.) Joskus aikoja sitten hän antoi yhden neuvon, mutta pyysi, etten kertoisi heille mistä neuvon sain. En kertonut. Joskus ajattelen sitä, että minulla ei ole minkään valtakunnan vaitiolovelvollisuutta, mutta tuntemattomat ihmisetkin voivat luottaa minuun. Minä ainakin arvostan sitä itsessäni.

Tiedän millä palstalla olen ja tiedän millaista törkyä tähänkin keskusteluun tulee. Sanon jo etukäteen, etten aio reagoida sellaiseen enkä ala vääntämään yhtään kenenkään kanssa omista kokemuksistani. Omasta elämästäni. Voit vapaasti olla uskomatta tai ihan mitä tahansa, se ei poista tosiasioita. Halusin vain avautua, koska tuo äskettäinen tapaus nosti mieleen asioita.