Miksei netissä saa sanoa, mitä kirjoissa saa?

Esimerkiksi Kaisa Häkkisen ansiokkaassa Nykysuomen etymologisessa sanakirjassa (2004) on asiantunteva artikkeli hakusanalla vi**u (hakusanaa muutettu). Kielentutkijat ovat selvittäneet sanan esiintymää, muotoja, sävyjä, kontekstia ja konnotaatioita eri aikoina ja eri paikoissa.

Sana on on siirtynyt ruotsiin noin tuhannen vuotta sitten viikinkikielestä (fornnordiskan, Old Norse) aluksi viikinkimuodossaan fytta, jolloin se on lainautunut myös suomeen. Sanan kehittymiä ovat kunkin pohjoismaisen kielen nykymuodot, edelleen käytössä olevat tanskan fisse, norjan fitte ja ruotsin fitta.

Ei ole tietoa, että aikaisempiakaan pohjoismaisia esiintymiä olisi pidetty sopimattomina, mutta lainautuminen suomeen ja sen mukana muihin itämerensuomalaisiin kieliin, aiheutti täydellisen tyylilajin siirtymän. Suomessa ja sukukielissä sanaa on käytetty halveksivana, jopa kirosanana, hokemana ja välimerkin omaisena. Näin ei ole pohjoismaisissa kielissä.

Yliopistossa pidettiin loukkaamattomana periaatteena, että kaiken materiaalin oli oltavana saatavilla, tutkittiinpa mitä tahansa. Netin intressiä ei ohjaa avoimuus, vaan toive sitä, mitä ihmisen tulee ajatella. Käytetään jopa ohjelmia, jotka kontekstiin katsomatta sensuroivat kaikki kirjoitukset, jotka sisältävät kielletyn sanan.

1800-luvulla viktoriaaninen aika hylkäsi KAIKKI seksiä sisältävät sanat, lukuun ottamatta lääketieteellisiä. Mutta ajat muuttuivat. Koska nettiä ei vielä ollut tullut giljotiinimaisine sensuureineen, lääkäri Irma Kerppola sai pelastettua jo hylätyt sanat pillu ja kulli. Hän näki niiden olevan hyvät ja "juurevat". Sekin oli jo rohkea teko, sillä silloin niitä pidettiin samanlaisina karkeina kirosanoina ja ruokottomuuksina, kuin nykyisin edelleen vi**ua ja ky*pää.

Kielentutkija taas ajattelee, ettei RIKKAASSA kielessä ole vain yksi sana kullekin käsitteelle, vaan runsaasti myös synonyymejä.