Eläinrakkaudesta. Elämä menee hukkaan?!

Sinkkuystäväni, nainen otti vaativaa rotua olevan pentukoiran ja pian sille kaveriksi toisen samanrotuisen, mutta onneksi jo koulutetun koiran. Siihen päälle vielä aikaisemmin otetut jyrsijät ja kissa. Kaupunkikaksioon tuskin enempää mahtuisikaan?



Koirat sitovat yli 10 vuodeksi. Ystävästä on tullut täystyöllistetty yksinhuoltaja eläimilleen! Harvoin enää ehtii tapaamaan ja aina minä olen se, joka matkustaa hänen luokseen. Ihan samat oireetkin on, kuin mitä olen havainnut pikkulapsiperheissä -väsymystä. Koti haisee kissanpissalle, vaikka puhdistaakin astiaa edes kohtuullisesti, karvaa on joka puolella ja jopa huonekaluja on järsitty, verhoja ym revitty. Ihan kuin hänestä olisi tullut äiti, varsinkin koiralleen, jonka koulutus on vaiheessa! Puhuu sille kuin lapselle. Elämä voi olla rankkaa, mutta kannattaako se eläinten vuoksi?



Koirat kuolevat ja voi ottaa uusia, mutta jos ei saa lapsia, ei koe perhe-elämää ja ei voi tulla mummoksikaan. Mielestäni on virhe ottaa paljon työtä ja aikaa vieviä lemmikkejä, kun haluaa perheenkin.



Työelämä ja kotoa poissaolo työnvuoksi esim on hankalaa järjestää hyvin koiranpennun kannalta. Lasten kanssa sentään voi jäädä kotiin hoitamaan heitä vaikka kolmivuotiaaksi. Ja pyrkimyksenä on, että lapsilla olisi kaksi vanhempaa.



Olenhan minäkin sinkku. Seurustelen, mutta asun toistaiseksi omillani. En kyllä lähtisi tuollaisen projektiin! Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Toivon yhteistä tulevaisuutta miehen kanssa ja että saisimme lapsen tai kaksi. En kehtaisi kutsua ketään kotiinikaan, jos lemmikkini olisivat vallanneet koko tilan. Harkitsen tässä helpomman kaupunkikoiran hankkimista, mutta taidan lykätä sitä, kunnes on mies ja lapsi/lapsia.