En haluaisi enää asua maaseudulla

Asuin aikuiseksi asti pienellä kylällä maaseudulla. 

Maaseudulla pienellä paikkakunnalla on ihanan yhteisöllistä. Siellä toki asuu vanhempani, tuttuja paljon ja kavereita tms.

Maaseudulla jos tulee tenkkapoo, on helposti joku tuttava aina jeesimässä. Ilman apua ei koskaan tarvitse jäädä. On ihanaa käydä toki morjestamassa isovanhempaa (on vielä hengissä). Ja muutenkin tuttuja paikkoja ja ihmisiä.

Kylän ainoassa baarissa on ne samat tuttavat, ketkä siellä ovat olleet jo nuorina.

Kylän ainoasta kaupasta saa mitä tarvitsee. Harrastusmahdollisuudet on pienemmät ja pitää ollakkin hyvin vähään tyytyväinen. 

Työpaikka on suurella osalla se, mikä sattuu lähimpänä olemaan, viihtyipä siellä tai ei. Usein työkaveritkin on vanhoja tuttavia ja tuovat suurta yhteisöllisyyttä hekin. 

Nyt asun kaupungissa 100km päässä, enkä haikaile yhtään asumaan kotipitäjääni. Vaikka yhteisöllisyys on ihan eri tasoa tässä nykykaupungissa enkä tunne täältä kuin mieheni, niin en yhtään haikaile juurikin sitä edellä hehkutettua yhteisöllisyyttä. Vaikka kukaan ei jeesimään tule. Kauppoja ja ravintoloita on paljon ja harrastusmahdollisuuksia vaikka kuinka. Yksilökeskeisyys tekee luovaksi ja elämän oman näköiseksi. Yhteisön painetta ei ole. Kaupoissa ei tarvi nähdä tuttuja.

Myöskin kun menen vanhaan kotipitäjääni, keskustelut kehkeytyvät vanhojen kavereiden kanssa aina kauhean nostalgisiksi. Muistellaan paljon vanhoja ja hyviä aikoja. Sitten tulee pahalla mielellä pois, kun on muka tahallaan jättänyt kaiken kivan vanhasta kotipitäjästä.

Kaupungissa ei ehdi nostalgisoida, kun on paljon vaihtelevuutta. Ei tuu sellasta "Oioi vanhat hyvät ajat" kun voi harrastella erilaisia asioita, ei tule riippuvaiseksi liikaa ihmisistä ja saa tehdä mitä tykkää anonyymimmin.