rasittaa kun läheiseni eivät ymmärrä masennusta.

Läheiseni eivät oikein ymmärrä OCD:täni...

Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Teini-ikäisenä olin masentunut, ja vanhempani eivät selvästikään tajunneet asiaa ollenkaan vaan pitivät sitä jonain kapinointina ja epäilivät minun olevan saatananpalvoja jonkun kuuntelemani musiikin perusteella. Joskus äiti tiuskaisi että häneltäkin menee yöunet pilalle kun minä itken yöllä viereisessä huoneessa.



Mieheni taas on monta kertaa "pohdiskellut" että minkä ihmeen takia ihmiset masentuu ja miksei ne vaan ryhdistäydy. Vauvan synnyttyä ihmetteli, miten kukaan voi masentua synnytyksen jälkeen kun on ihana vauva siinä ja miten jollekin voi olla vaikeaa rakastaa saman tien omaa lastaan. Hänen mielestään tällaisia asioita voi sattua vain jotenkin idiooteille ihmisille ja parantuminenkin on vain itsestä kiinni.



Vauvani kanssa minulla ei siis ole mitään ongelmia, mutta koen kyllä olevani aika masentunut muuten, aika paljon parisuhteesta johtuvista syistä. Riitelemme paljon, tuntuu että mikään ei keskustelemalla ikinä muutu, ja mies varsinkaan ei ole valmis muuttumaan. Hän valittaa, että minusta on tullut hirveä marttyyri, valittaja ja mököttäjä, enkä pysty puhumaan. Olen hirveää seuraa eikä minua jaksa kukaan kun olen apaattinen ja "uhri". Itkuni on manipulointia ja henkistä väkivaltaa.



Omasta mielestäni mies on saanut minut masentumaan ja nyt syyttää ja rankaisee minua siitä, että olen masentunut. Tai ehkä sitten olen vaan hirveä valittaja ja muut ihmiset ovat normaaleja.



Jaksamista sinulle!

Haluaisin niin tästä eroon. Mies ei ymmärrä eikä oikein kuuntelekaan. Vanhemmat jatkaa omaa elämäänsä normaalisti vaikka lapsi sairastunut. Eivät ymmärrä varsinkaan isäni. Äiti yrittää auttaa muttei osaa enkä tiedä miten voisivat auttaa. Enkä viitsi heiltä koko ajan apua pyytääkään koska haluankin että saavat olla välillä rauhassa. Mutta tämä on vaikeaa. En tiedä kaipaisinko huomiota enempi vai mitä tämä on. Tunnen itseni niin yksinäiseksi ja huonoksi ja tuntuu että muut on vaan iloisia ja normaaleja.

oikeesti ihmiset ei tiedä mistä on kyse ja miten voisi auttaa. suureksi osaksi pelkäävät loukkaavansa vielä enemmän. tämmöisiä ihmiset vaan on.

tai lääkärissä. Ne osaa selvittää asiat sille niin, että ymmärtää.



Ja mä en muille alkanut mitään edes kertomaan. Just siksi pidin masennuksen meidän perheen sisällä, kun mulle olisi tullut vain paha mieli siitä, kun olisin joutunut puolustelemaan itseäni sitten suvulle. Ei kiitos! Itseäni suojelin, kun en puhunut. Ei tietenkään kaikki sukulaiset ole tuomitsijoita, mutta riittää että parikin on, niin ei kannata kenellekään kertoa, ettei tieto leviä. Ja meillä oli suvussa silloin yksi oikein juorukello, joten halusin myös estää häntä kuulemasta asiaa, sillä sen jälkeen sen olisi tiennyt kaikki mun tutut.