Rakkaus on mystinen asia. Masentaa ja vihastuttaa. Elämäni tragedia.

Olen 50+ nainen, sinkku, lapseton, en ole koskaan ollut kihloissa tai edes todella vakavassa parisuhteessa. Kerran olen elänyt 8 vuotta miehen kanssa samassa asunnossa, mutta meillä ei ollut parisuhdetta. Tilanne on vaan se, että en ole löytänyt kumppania, joka rakastaisi minua ja minä häntä. 3 kertaa elämässäni olen törmännyt miehiin, jotka vastaisi lähes kaikkien naisten Regina unelmia. Mutta kun minun tunteeni ovat olleet vain "joooh", vaikka heidän ulkonäkö ja elämä on ollut kuinka kiiltokuvamainen. Rakkautta ei voi vaan pakottaa. 

Pari vuotta sitten koin sen satumaisen rakastumisen tunteen....mutta.... mutta....mies vain sanoi pitävänsä minusta. Niin tietenkin, niinhän tämä tietenkin meni. Ja jos nyt joku alkaa sanomaan, että yritin jotain 10+ miestä ja olen itse 7-.  Itse asiassa hän oli elämäni enimmäinen ihan "tavis" mies kaikin puolin. Monen naisen mielestä varmasti lyhyt (n.170cm) todella hoikka (siis monen mielestä varmaan täysin lihaksiton ja no, no) Ei akateeminen vaan peruskoulun jälkeen mennyt vaan suoraan töihin aikanaan ja nytkin työskentelee kaupassa. Mies hienovaraisesti kerran vihjasi, että olen niin "taitelijan" näköinen ja hän on tällainen täysin perus konsenservatiivi. Olen pettynyt itseeni. Masennus on saanut jopa muuttamaan ulkonäköäni. Leikkasin polkan ja värjäsin hiukseni kovalla työllä maantienharmaiksi. Silläkin uhrauksella, että mustasta tukastani tuli "purkkaa". Kohta varmaan uusin vaatekaappinikin ja hankin tuulipukuja. Vihaan itseäni.