täydellisen parisuhteen resepti?

Siinä se on. Me Naiset on ottanut selvää ja kolmella kysymyksellä pääsee onnelliseen maaliin. 

www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000011000444.html

"

Osaatko tunnistaa tunteitasi?

Kun hermostut, tiedätkö syyn? On helppoa motkottaa kumppanille tämän myöhästymisestä. Vaikeampaa on tunnistaa tunne reaktion takana. Jos kumppani on aina myöhässä yhteisistä tapaamisistanne, ärsytyksen pohjalla on usein pelko: enkö olekaan hänelle enää tärkeä?

Uskallatko olla rikki kumppanisi edessä?

Se, että sanoittaa ääneen reaktion pohjalla olevan tunteen, lähentää, toisin kuin myöhästymisestä motkottaminen. Mieti arkeanne: Uskallatko paljastaa itsestäsi kipeitä asioita ja ilmaista kumppanillesi kaikenlaisia tunteita? Vai pelkäätkö toisen pilkkaavan tai mitätöivän tunteesi ja kokemuksesi? Entä uskaltaako kumppanisi? Ihmisen perustarpeisiin kuuluu ymmärretyksi ja suojelluksi tuleminen. Turvallisen tunneyhteyden suhteessa uskallatte antaa toistenne olla arjen tukipilareita, jonka puoleen käännytte hädän hetkellä.

Oletteko läsnä toisillenne?

Kun puhut itsellesi merkittävistä asioista, näprääkö kumppanisi puhelinta? Ilmaiseeko hän ilmein tai elein kuuntelevansa? Entä miten itse toimit, kun puolisosi haluaa jutella? Arjen tukipilarina olo tarkoittaa pysähtymistä toiselle tärkeiden asioiden ääreen ilman, että touhuilee samalla kotiaskareita tai selaa puhelinta. Kun kumppanisi kuunnellessaan katsoo silmiin ja nyökkäilee, hän osoittaa, että sanomisillasi on hänelle oikeasti merkitystä."



Osaan tunnistaa tunteitani ja väitän että miehenikin osaa tunnistaa omia tunteitaan. On kuitenkin eri asia kuinka avoimesti niistä puhumme. Rakkaudesta on helpompi puhua kuin surusta, uupumuksesta, ärsyyntymisestä. Tarkoitan puhumalla puhua ei vain sanomalla että nyt veetuttaa huolella. 



Uskallanko olla rikki kumppanini edessä? Kyllä ja en. Vielä harvemmin uskallan kuin puhua. Silti itken joka päivä jossain vaiheessa (en ole masentunut, olen vain herkkä) mutta koska itken niin kummallisista asioista, kätken kyyneleeni mieheltäni yleensä. Minulla on ollut erilainen lapsuus ja nuoruus. Perheessäni ei tunteiltu ja toinen vanhemmistani oli tai on narsisti. Itku oli heikkoutta ja minulta odotettiin täydellisyyttä. Jos itkin, kuulin tekeväni jotain väärin. Olen oppinut näyttämään sentään jossain määrin tunteitani miehelleni ja näytän kyllä hetket, jolloin olen niin sanotusti ansaitusti rikki, eli siihen on jokin muu syy kuin se että televisiossa söpö koira sai uuden perheen. Silti iso osa herkkyydestäni on sellaista jota pidän piilossa. 



Oletteko läsnä toisillenne? Jos halutaan jutella, niin silloin haetaan erikseen huomio toiselta. Laitetaan luurit pois ja keskitytään siihen aiheeseen mihin tarvitseekin. Mieheni harvoin kuunnellessaan katsoo silmiini, saattaa jopa katsoa täysin muualle. Mutta sentään nyökkää. En osaa sanoa miten itse toimin. 



Tuli tästä kyselystä sellainen fiilis taas että meidän parisuhde on tuhoon tuomittu, kun emme vastaa näihin halutusti. Olemme silti omasta mielestämme onnellisia. 10 vuoden jälkeen seksikin toimii ja sitä on riittävästi. 



Olisiko jotain muuta menestysreseptiä täydelliseen suhteeseen kuin nämä kolme kysymystä? Eivät oikein toimi meillä.