Onko lapselle haitallista, jos perhe muuttaa usein?

Jos muutatte saman kaupungin osan sisällä tuskin

Yhdestäkin muutosta voi olla joskus haittaa lapselle. Minulla oli lapsena hyviä kavereita, viihdyin koulussa ja kotipihalla, olin onnellinen lapsi. Kun muutimme, yhteys kavereihin katkesi, en saanut uusia, minua katsottiin uudessa koulussa ihan karsaasti, ja alettiin kiusata. Jätettiin kaikesta ulkopuolelle, olin yksinäinen, kiusattu ja surullinen, ja kaipasin entisiä kavereita, entistä kotia.

Muutot pilasi mun lapsuuden, juuri kun sai kavereita niin muutettiin eri paikkaan ja sieltä ei saanutkaan kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Yhdestäkin muutosta voi olla joskus haittaa lapselle. Minulla oli lapsena hyviä kavereita, viihdyin koulussa ja kotipihalla, olin onnellinen lapsi. Kun muutimme, yhteys kavereihin katkesi, en saanut uusia, minua katsottiin uudessa koulussa ihan karsaasti, ja alettiin kiusata. Jätettiin kaikesta ulkopuolelle, olin yksinäinen, kiusattu ja surullinen, ja kaipasin entisiä kavereita, entistä kotia.

Ystävän siskon pojalle kävi näin. Vaihtoivat paikkakuntaa, erossa ja heti alettiin kiusaamaan. Ei saanut 2 vuoden aikana yhtään ystävää. Muutti äidin kanssa uudelle paikkakunnalle ja sen 2 v päästä muutti isänsä luo. Ei ikinä mennyt äidin luo uudelle paikkakunnalle. 

Jatkuva muuttaminen rikkoo lapsen.

Jos muutot johtuvat vanhemman muutaman vuoden välein tapahtuvista eroista on vielä todennäköisempää että lapsi pitkäaikaisen terapian tarpeessa täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Mä olen asunut lapsena 4 eri paikkakunnalla enkä osaa sanoa, mistä olen kotoisin, jos joku kysyy. Mulla ei ole pitkäaikaisia kavereita (yläasteelta pitkäaikaisimmat). Mä en sentään ole muuttanut parin vuoden välein kuin ihan pienenä (mistä en oikein muista mitään), mutta se, että muuttaa 11-vuotiaana toiselle puolelle maata on ollut aika iso juttu. Varsinkin kun olin lapsi siihen aikaan, kun paras yhteydenpitoväline entisten kavereiden kanssa oli kirje, ei silloin lapset oikein toisilleen soitelleet.

Kyllä siitä vähän juurettomuutta tulee, varsinkin jos muuttaminen tarkoittaa sitä, että kaverit ja koulu vaihtuu muuton myötä.

Mietin vaan kun kokoomuslaiset mm Juhana Vartiainen on aikanaan mediassa sanonut, että työttömän velvollisuus on tarvittaessa muuttaa työn perässä eri paikkakunnalle.

Mutta mitä tällainen ideologia tekee perheellisille ja varsinkin lapsille?

Vierailija kirjoitti:

Mietin vaan kun kokoomuslaiset mm Juhana Vartiainen on aikanaan mediassa sanonut, että työttömän velvollisuus on tarvittaessa muuttaa työn perässä eri paikkakunnalle.

Mutta mitä tällainen ideologia tekee perheellisille ja varsinkin lapsille?

Kannattaa olla töissä samalla paikkakunnalla. Kyllä tekevälle ja ahkeralle työtä löytyy.

Minä muutin kerran vuodessa, kun olin lapsi. Saiin aian helposti uusia kavereita ja uusi paikkakin tuntui aina jännittävältä. Koin -ja koen edelleen- lapsuuteni olleen onnelinen.

Nyt olen nelikymppinen enkä minkäänlaisen terapian tarpeessa.

Eli ei kannata yleistää.

Vierailija kirjoitti:

Minä muutin kerran vuodessa, kun olin lapsi. Saiin aian helposti uusia kavereita ja uusi paikkakin tuntui aina jännittävältä. Koin -ja koen edelleen- lapsuuteni olleen onnelinen.

Nyt olen nelikymppinen enkä minkäänlaisen terapian tarpeessa.

Eli ei kannata yleistää.

Tää on varmaan aika pitkälti kiinni siitä, millainen on perusluonteeltaan. Extrovertille varmaan kiva tutustua uusiin ihmisiin, introvertille suhteellisen kuluttavaa.

-6 

Mun kaverin perhe muutti useita kertoja ympäri Suomea ja kerran ulkomaillekin, kun hän oli lapsi. On juureton ja todellakin terapian tarpeessa. Toki varmasti muitakin syitä tähän on.

Työskentelen nuorten mielenterveyspalveluissa, ja en tietenkään tapaa työssäni niitä nuoria joilla on useita muuttoja ja asiat silti hyvin, mutta kyllä tässä työssä huomaa että toistuvat muutot on kuormitus- ja riskitekijä itsessään. Joskus muutto voi olla pelastus (se tärkeäksi osoittautuva kaveri löytyy uudelta paikkakunnalta tai pääsee kiusaamisesta eroon), mutta yleensä päin vastoin. 

Aikuiselle muutto vastaa kuormitustasoltaan avioeroa tai läheisen kuolemaa, niin siitä voi päätellä, millainen kokemus se on lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Aikuiselle muutto vastaa kuormitustasoltaan avioeroa tai läheisen kuolemaa, niin siitä voi päätellä, millainen kokemus se on lapselle.

Mistä tämän keksit?

Voi olla, että on pakko muuttaa juurikin tuon jo mainitun työn perässä. Jos toinen vaihtoehto on köyhyys, niin onko se parempi?? Voi menettää kaverinsa, vaikkei muuttaisikaan, jos ei ole varaa käydä ostoksilla ym ym niitten bestiksien kanssa. 

Maalaisjärjellä ajatellen lapsi tarvitsee tasaisuutta, (mielen)rauhaa, pysyvyyttä ja turvaa. Juurettomuus ja tunne siitä, että koko ajan ollaan menossa ei edesauta perusturvaa ja kasvua. Itsekkäiden ja/tai elämänhallintaongelmaisten vanhempien toimintaa on muuttaa jatkuvasti. Tuttavapiirissä perhe, joka muutti 1-2 kertaa vuodessa. Lapsista ei tullut täysipäisiä.

on haittaa, kun kaverit ja koulut vaihtuu koko ajan

Ei muodostu pysyviä ystävyyssuhteita, toisaalta tulee etevämmäksi hankkimaan uusia ystäviä ja pärjäilemään itsekseen. Yleisesti ottaen tämä varmaan katsottaisiin haitaksi, mutta adaptaatiohan se on siinä missä muutkin, ja auttaa esim. Työpaikan vaihtoa vanhemmalla iällä

Vierailija kirjoitti:

Yhdestäkin muutosta voi olla joskus haittaa lapselle. Minulla oli lapsena hyviä kavereita, viihdyin koulussa ja kotipihalla, olin onnellinen lapsi. Kun muutimme, yhteys kavereihin katkesi, en saanut uusia, minua katsottiin uudessa koulussa ihan karsaasti, ja alettiin kiusata. Jätettiin kaikesta ulkopuolelle, olin yksinäinen, kiusattu ja surullinen, ja kaipasin entisiä kavereita, entistä kotia.

Täysin samaa mieltä. Etenkin herkkä, kiltti/empaattinen voi stressaantua ja ahdistua. Ei yhtään ihme jos vielä posttraumaattista oiretta vielä aikuisenakin. Minulle kävi näin vaikka oli kyse vain läheisen henkilön pois muuttamisesta! Jotkut muistavat aivan pienestä pitäen kaiken aikuisena...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä muutin kerran vuodessa, kun olin lapsi. Saiin aian helposti uusia kavereita ja uusi paikkakin tuntui aina jännittävältä. Koin -ja koen edelleen- lapsuuteni olleen onnelinen.

Nyt olen nelikymppinen enkä minkäänlaisen terapian tarpeessa.

Eli ei kannata yleistää.

Tää on varmaan aika pitkälti kiinni siitä, millainen on perusluonteeltaan. Extrovertille varmaan kiva tutustua uusiin ihmisiin, introvertille suhteellisen kuluttavaa.

-6 

Tämä! Itse olen ollut arka ja ujo lapsi ja jatkuva muuttaminen ei tehnyt mulle hyvää. Oli todella kuluttavaa ja ahdistavaa kun olit juuri tutustunut pariin kaveriin ja sitten taas muutettiin. Muutettiin kerran vuodessa koko ala-asteen ajan eri paikkakunnille vanhempien töiden perässä.