Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan saanut apua pariterapiassa?
30.03.2011 |
Millaisessa tilanteessa olette menneet, kauanko kävitte, mitä hyötyä?
Kommentit (5)
kaupungin tarjoamaan parisuhdeterapiaan. Joka nyt oli kahden sosiaalityöntekijän tarjoamaa keskusteluapua, ei siis mitään varsinaista "terapiaa". Saatiin siellä tietysti käytännön asioita puhuttua, mutta mies oli siellä vähän joojoo-kannalla, eikä mikään oikeasti muuttunut. Ja aina keskustelun jälkeen "tarviko sun nyt sekin asia ottaa puheeksi", öh, eikös se just ollut tarkoitus...? Eli asenteen pitää olla kohdillaan!
No, me ehdittiin käydä vain 3-4 kertaa, sitten sattui perheessä sen luokan sairaustapaus että terapiat jäi. Tästä 1,5 vuoden päästä erosimme.
Siis, apua ja apua. Kyllä mua helpotti ainakin kun sain sanottua mieltä painavat asiat esim. miehen lapsenkasvatuksesta ja sain tukea kantaani, mutta ei siellä mikään oikeasti muuttunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käytiin kolme kertaa kirkon perheasioihin perehtyneellä papilla.
Apu tuli siitä kun miehen oli helpompi uskoa ulkopuoleista tahoa, kuin minua. En halua eritellä syitä.
Meidän terapeutti oli vaativan erityistason perhe- ja pariterapeutti. Hän hoiti ongelmamme tavalla, jota en edes tajunnut kuin vasta paljon myöhemmin. Hän ei nimittäin yllättäen tulutkaan vastaanotolla ollenkaan minun puolelleni, vaikka olin "oikeassa" ja se, jota kohtaan oli tehty "väärin". Päin vastoin hän tuki selvästi miestä ja tuntui olevan sitä mieltä, että minä olen väärässä.
Tämä sai miehen ajattelemaan, että terapeutti syrji minua ja hänen pitää puolustaa minua. Ja näin minusta tulikin miehen silmissä jälleen perheen jäsen enkä enää se ulkopuolinen, josta kaikki paha johtuu. Ja sehän siinä tavoitteena olikin.
Suhteemme lähti paranemaan hyvin nopeasti ja lopetimme terapian tajuamatta, mitä oli tapahtunut.
t.2
Oltiin avioeron partaalla, käytiin ehkä neljä kertaa, päästiin vähitellen asiasta yli (mutta terapia antoi ratkaisevan sysäyksen) ja avioliittomme pelastui. Ihan entiselleen tuli.
Tilanne oli sellainen, että miehen isä oli juuri kuollut ja mies alkoi jotenkin hoitaa suruaan lapsen kautta, kehitti kahdenkeskisiä juttuja heille ja jätti minut syrjään. Ei osannut lainkaan avautua minulle surussaan. Lapsi reagoi tähän siten, että alkoi myöskin syrjiä minua ja mm. kanteli valehdellen isälleen minusta kaikenlaista, minkä isä uskoi. Mieheni vaati minua pyytämän lapselta anteeksi asioita, jotka eivät olleet lainkaan tapahtuneet. Tässä vaiheessa vihelsin pelin poikki ja hain meille apua.