Kertokaa erotarinoitanne

kyvyttömyyttä sitoutua perhe-elämään, yhdessä 18 vuotta. Minä tein eropäätöksen keväällä 3 vuotta sitten, kypsyttelin asiaa mielessäni muutaman kukauden, puhuin miehelle syksyllä. Yritettiin vielä muutama kuukausi mutta kun meno ei muuttunut yhtään, lopullinen päätös jouluna. Asunto myyntiin alkuvuodesta, kesäkuun alussa omaan uuteen kotiin.

Eron jälkeen olo oli huojentunut. Muutettiin vanhan kodin lähelle lasten kanssa, joten lasten ympäristö pysyi muuten saman paitsi koti vaihtui. Olin hoitanut lasten asiat yksin jo monta vuotta, joten lapsetkin sopeutuivat melko hyvin eroon. Tapaava isäänsä joka toinen vkonloppu ja silloin tällöin viikolla.

Kuljettiin miehen kanssa yhteistä taivalta 12 vuotta, viimeiset 2 vuotta olimme lähinnä ystäviä, emme niinkään rakastavaisia. :( Mitään pettämistä, väkivaltaa tms. ei liittoomme särkymiseen kuulunut.



Aika tarkalleen neljä vuotta sitten aloin miettiä ja puhumaan miehelleni tunteistani häntä kohtaan, minusta tunti, ettei sitä rakkauden tunnetta enään ollut. :( Tunsin, että olin miehen kanssa lähinnä tottumuksen vuoksi, hän oli ja on edelleen paras ystäväni, mutta ei se elämäni mies. Mies halusi vielä yrittää, koska rakasti minua ja suostuin siihen, koska halusin todistaa itselleni, että tein kaikkeni avioliiton eteen ja että pystyisin sanomaan lapsille kirkkain silmin, että yritin.



Puoli vuotta yritettiin, mutta tunteeni eivät muuttuneet. :( Laitettiin yhdessä ero paperit vetämään ja sovittiin miehen kanssa, että minä jään lasten kanssa asumaan yhteiseen kotiin ja mies osti itselleen asunnon tästä läheltä.



Lapset sopeutuivat yllättävän hyvin, isä käy meillä joka viikko, kuskaa lapsia harrastuksiin ja viettää aikaa lasten kanssa kuten ennekin. :) Lapset ovat myös miltei joka viikko isän luona yötä. Minusta on tärkeää, että lasten ja isän suhde säilyy, erosta huolimatta.



Nykyään miehelläni on uusi naisystävä ja itselläni miesystävä. Mutta olemme edelleen miehen kanssa parhaita ystäviä, istumme usein iltaisin kahden juttelemassa, lasten nukahdettua. :) Olen todella kiitollinen siitä, että pystyimme miehen kanssa olemaan eron edessä aikuisia ja eroamaan ystävinä, ilman mitään tappeluja. Ja minusta on ihanaa, että ystävyytemme on säilynyt. :)

Kuljettiin miehen kanssa yhteistä taivalta 12 vuotta, viimeiset 2 vuotta olimme lähinnä ystäviä, emme niinkään rakastavaisia. :( Mitään pettämistä, väkivaltaa tms. ei liittoomme särkymiseen kuulunut. Aika tarkalleen neljä vuotta sitten aloin miettiä ja puhumaan miehelleni tunteistani häntä kohtaan, minusta tunti, ettei sitä rakkauden tunnetta enään ollut. :( Tunsin, että olin miehen kanssa lähinnä tottumuksen vuoksi, hän oli ja on edelleen paras ystäväni, mutta ei se elämäni mies. Mies halusi vielä yrittää, koska rakasti minua ja suostuin siihen, koska halusin todistaa itselleni, että tein kaikkeni avioliiton eteen ja että pystyisin sanomaan lapsille kirkkain silmin, että yritin. Puoli vuotta yritettiin, mutta tunteeni eivät muuttuneet. :( Laitettiin yhdessä ero paperit vetämään ja sovittiin miehen kanssa, että minä jään lasten kanssa asumaan yhteiseen kotiin ja mies osti itselleen asunnon tästä läheltä. Lapset sopeutuivat yllättävän hyvin, isä käy meillä joka viikko, kuskaa lapsia harrastuksiin ja viettää aikaa lasten kanssa kuten ennekin. :) Lapset ovat myös miltei joka viikko isän luona yötä. Minusta on tärkeää, että lasten ja isän suhde säilyy, erosta huolimatta. Nykyään miehelläni on uusi naisystävä ja itselläni miesystävä. Mutta olemme edelleen miehen kanssa parhaita ystäviä, istumme usein iltaisin kahden juttelemassa, lasten nukahdettua. :) Olen todella kiitollinen siitä, että pystyimme miehen kanssa olemaan eron edessä aikuisia ja eroamaan ystävinä, ilman mitään tappeluja. Ja minusta on ihanaa, että ystävyytemme on säilynyt. :)