Lue keskustelun säännöt.
Jos olet ollut koulussa huono vs. hyvä jossain asiassa,
13.04.2011 |
minkä luulet olleen saamasi palautteen vaikutus asiassa? Miksi toiset innostuu jostakin asiasta, ja saa jo itsessään siitä tekemisestä ja yrittämisestä "palkintonsa", eli haluavat olla hyviä ja saada uusia haasteita. Joillekin se voi olla kaikki oppiminen, joillekin joku tietty rajattu alue. Joku onneton voi kokea, että on turha tehdä mitään.
Itse en ole ikinä ollut kovin urheilullinen, eikä meidän perheessä vanhemmatkaan mitään urheilua harrastaneet. Lapsena kylläkin olimme aika paljon ulkona ja joka paikkaan melkein mentiin kävellen tai pyörällä, että ihan liikkumaton en ollut, mutta olin kuitenkin jo kouluun mennessä arka liikkumaan ja varmaan myös kömpelö. En ole esimerkiksi osannut ikinä tehdä kärrynpyörää enkä ole tykännyt oikein mistään missä voi sattua.
Olen aina ajatellut että olen tosi huono liikunnassa, seiskaa sain melkein koko kouluajan. Eli se tarkoittaa että ei ole lintsannut, on mukana tunneilla, muttei edisty :). Ylipainoakin alkoi tulla sitten yläasteella. En ikinä voittanut mitään, en ollut hyvä missään, minut valittiin aina viimeisien joukossa joukkueisiin. Perussettiä :).
Noh, olen nyt jälkikäteen miettinyt, että sellainen "en osaa, en uskalla, en kehtaa" oli minun suhtautuminen kaikkeen liikuntaan. Tein mitä käskettiin, mutta puolustelin jo etukäteen miksi ei tule onnistumaan, en olisi halunnut edes yrittää. Esimerkiksi sellainen oli minulle ihan vieras käsite, että harjoittelu olisi voinut auttaa :D. Tai että jonkun asian tekeminen, siis että saa oman kehonsa tekemään jotain, voi olla hauskaakin, vähän kuin peli. Minulle keho oli jotakin jota piti selitellä ja joka ei ikinä pystynyt siihen mihin muut, ja en tiennyt mistä se johtui. En halunnut yrittää mitään, miksi olisin kun kuitenkin vain epäonnistuin.
Muistan kuitenkin ihan selvästi ne pari kertaa, kun "koululiikuntaurani" aikana sain ohimennen kehuja jostakin sattumalta hyvin menneestä asiasta, esimerkiksi että "katsokaas miten Liisa tekee, juuri tuolla tekniikalla tehkää muutkin" tai jotain. Ne on jääneet erittäin vahvasti mieleeni, se hyvän olon tunne, olkoonkin että se oli opettajalta (tai kuka siinä nyt sitten olikin kommentoimassa) varmaan vain ohimennen sanottu. Minulla on niistä muutamista asioista edelleen sellainen tunne, että ajatella että olin hyvä siinä asiassa, vaikka muuten olen niin huono liikunnassa. Vaikka tuskin oikeasti olin sen parempi tai huonompi niissä kuin monessa muussakaan asiassa, joista opettaja vain ei ehtinyt mainita mitään.
Nyt olen miettinyt, että ehkä jollekin liikunnalliselle jokainen urheilutunti oli tätä samaa vahvistamista. Ei ihme, että jos on pienestä asti saanut 1000 kertaa enemmän positiivista palautetta kuin vaikka minä jostakin asiasta, että siitä alkaa tykätä ja alkaa haluta tehdä sitä ihan vapaaehtoisestikin. Minä taas olen aina saanut kehuja piirtämistaidoista ja kirjoittamisesta, ja myös pidän luonnontieteistä, kielistä ja matematiikastakin. En toki näissäkään mikään ylimaallinen nero ollut, mutta niissä lajeissa minulle ei ole ikinä tullut sellaista oloa, ettenkö tajuaisi jotain tai ettäkö en pystyisi jotakin oppimaan. Huomasin kuitenkin, että moni liikunnassa loistava luokkakaverini ei edes halunnut yrittää ymmärtää jotakin matikan juttua vaikkapa, vaikka olisi kuinka yksinkertaisesti selittänyt, heillä oli joku blokki sitä asiaa ajatellakaan. Heillä oli sama asenne kuin minulla liikuntaan, en osaa, en uskalla yrittääkään. Tai heillä ei ollut mitään mielenkiintoa piirrellä vapaa-aikana, eivät tykänneet siitä.
Mietin siis, että minkäköhänlainen oppimishistoria heillä oli näihin aineisiin. Ehkä hekään eivät olleet saaneet kannustusta, vaan olivat vain joutuneet huomaamaan miten joku muu "juoksee ohi" kerta toisensa jälkeen. Ja tästä rupesin miettimään, että miten koulussa (tai kotona kotiläksyjen teon yhteydessä tai pihaleikeissä) pystyisi lasta kannustamaan oppimisen ja tekemisen iloon?
Kommentit (8)
Kannustuksella on suuri vaikutus.
Parasta olisi, jos tukea olisi jo kotoa lähtien, tai ainakin niin, ettei siellä latisteta tyyliin "ei sinulla ole kielipäätä". Niillä lapsilla, joita kannustetaan jo kotona oppimiseen, on paljon paremmat lähtökohdat koulussa.
Ja onhan koululla toki merkitystä. Opettajienkin täytyisi huomata erityisesti heikommin oppivien kohdalla jo pienetkin edistysaskeleet.
Nämä huonot numerot seuraavat kummasti aikuisikään. "Koska minulla oli kuutonen historiasta, en tule koskaan ymmärtämään historiaa", "Opettaja sanoi ettei minulla ole kielipäätä, joten on turha opiskella ranskaa kansalaisopistossa". Nuo koulunumerot eivät tosiaan ole lopullinen totuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleni jäänyt mielikuva hyvänä liikunnassa juuri saamani palautteen vuoksi (pienempänä ratsastuksessa opettaja valitsi minut erityisjuttuihin ja telinevoimistelussa pääsin itsestään selvästi kisoihin, isompana olin koulun joukkueessa juoksemassa ja tanssiesitykseen valituissa jne.). Kaikki se jäi päähän ja auttoi luomaan positiivista kuvaa itsestäni noissa asioissa. Samoin saamani palaute matematiikassa opettajalta ja kavereitten kanssa laskujen tekemisessä kisatessani sai mieleeni kuvan että olen siinä suht hyvä. Toisaalta myös nautin matematiikan haasteista ihan itsekseni ja liikunnassa tietty tekeminen oli palkinto jo itsessään. Sitten vieraissa kielissä koetulokset loivat sen käsityksen etten ole niissä niin lahjakas, mutta menettelee jos opiskelen. Mutta en myöskään saanut näistä erityiskiitosta. Enkä kyllä löytänyt sitä tekemisen iloakaan itse sisällöstä.
Omien lasten kohdalla korostan yleensä seuraavia asioita:
- harjoittelemalla oppii
- lahjakaskaan ei pidemmän päälle aina pärjää jossei tee mitään sen eteen
- oppimisesta saa iloa
Eli taidan olla aika ankea äiti...
Lasteni kohdalla myös huomaan että esim. harrastuksessa lapsella tulee helposti toisenlainen palo kun saa valmentajalta positiivista palautetta ja pelissä/kisoissa onnistumisen elämyksiä. Se myös auttaa kun vanhemmat ovat kiinnostuneita, jolloin lapsesta tuntuu että hänen tekemänsä työ asian eteen on tärkeä.
Toisaalta myös tulee mietittyä miten kannustaa lasta, joka huomaa että muut osaavat jonkun asian paremmin. Tällöin tulee eteen juuri tuo työn tekemisen ja yrittämisen tärkeys (tietynlainen sitkeys). Tällöin yritän palkita tekemisen ja yrittämisen, joka helposti muuten unohtuu kun helpompi on antaa lapsella palautetta tuloksesta. Lisäksi lapsi saattaa lukea rivien välistäkin että jos itse ei saa positiivista palautetta/kiitosta, jota joku toinen saa, niin tarkoittaa että hän on huonompi. Tästä päästäänkin siihen että olisi ihana kun saisi jotenkin lapset olemaan vertailematta itseään muihin ja vertailu tehtäisiin vaan omaan oppimiseen.
Sekä lapsuudenperheessäni että nykyisessä kolmas lapsi (minä ja nyt tyttäri) kokee ettei ole kovin hyvä piirtämään ja toiset lapset ovat olleet hyviä piirtämään. Kolmannella on vertailukohta isompaansa, joka taas on aikoinaan piirrellyt ja äiti kehunut eikä sitten ole turhia aristellut piirtämistään. Lisäksi on luonnekysymys luulen minä. Toiset vaan tekee ja siinä samalla oppii, toiset aristelee eivätkä niin kehitä kykyjään. Nyt olen kovasti yrittänyt kannustaa kolmatta lastamme piirtämisessä ja se onkin innostanut häntä.
Itse olin koulussa aika huono käsitöissä. Opin kyllä, mutta aina ei jälki ollut siistiä. Sittemmin olen kuitenkin tehnyt paljon käsitöitä. Nuorempana tein itselleni vaatteita sekä puikoilla että kankaista koneella ja viime aikoinen olen neulonut lapsille. Nautin siitä, että piittaa vaikkei jälki olisi täydellinen
niistä asioista, joista myöhemmin on tullut vahvuuksia. Kuvaamataito ja matematiikka olivat jo koulussa vahvoja, mutta musiikinopettaja ei pitänyt minusta, joten sain laulukokeista parhaimillaankin "vain" kaseja, enkä päässyt koulun kuoroon. Se oli rankkaa, koska pidin laulamisesta. Niinpä en uskaltanut avata suutani muiden kuullen n. 10 vuoteen yläasteen jälkeen. Sittemmin onnekkaiden sattumusten seurauksena rohkaistuin ja olen opiskellut laulua, kiertänyt accapella-yhtyeen kanssa maailmaa ja todennut olevani harvinaisen musikaalinen. Ääntä on kehuttu ihan soolokeikoillakin.
Käsitöissä koin olevani hidas tumpelo kouluaikoina ja nykyään ompelu on rakkaimpia harrastuksiani. Suunnittelen ja teen itse vaatteita itselleni ja lapselle.
Omakohtaisen kokemuksen perusteella peruskoulu yrittää nujertaa ihmisen kuin ihmisen. Järkyttävä laitos.
Tässä on varmaan totuus siinä mielessä, että koulu on ehkä ensimmäinen paikka, jossa huomaa hierarkian ja huomaa että lapsia laitetaan paremmuusjärjestykseen. On tietyt asiat jotka pitää opettaa ja suorittamisesta kuuluu kehua oppilaita, eikä jokaisen jokaista askelta voi millään noteerata. Näin jälkeen päin ajatellen en itse muista montakaan kertaa, että opettaja olisi kehunut minua vaikka biologian tai englannin tai äidinkielen tai... tunnilla, vaikka ihan varmasti olen kuullut siellä paljon sekä kehuja että peruskiitosta hyvästä vastauksesta: "Aivan, oikein." Ne ei ole jääneet mieleen, enkä ole ajatellut että katsokaapa luokkakaverit kun minua kehutaan. Minusta oli ihan luonnollista tietää ne asiat ja olla kiinnostunut opetuksesta. Mutta taas ne helpostikin yhden käden sormilla laskettavat onnistumisten noteeraamiset liikunnasta on hyvin muistissa. Jotenkin käsittämätöntä, että jos meitä oli parikymmentä tyttöä samalla liikuntatunnilla, ja liikuntaa oli 2-4 tuntia viikossa noin kymmenen vuotta, muistan ne pari kehua. Muistan toki monia epäonnistumisia ja nolostumisiakin, mutta miten helppoa olisi opettajalle lisätä niitä kehuja vaikka kymmenkertaiseksi. Kehuisi vain pari kertaa vuodessa sitäkin, jonka itsetunto on aivan pohjamudissa, ja joka oikeasti sitä kannustusta ja "mukaan ottamista" tarvitsee. Niin ja suunnittelisi tunnit niin, että pääsee kehumaan...
No, en tietenkään syytä opettajiani huonosta itsetunnostani tai innottomuudestani liikuntaan. Ei minua myöskään ikinä opettajan taholta haukuttu tai nolattu. Sitäkin sattuu joillekin. Yrittämisestä, keskittymisestä ja sinnikkyydestä kehuminen olisi yksi tapa päästä kehumaan niin, ettei kehu tule muiden kustannuksella.
Aikaisempi kirjoittaja kysyi monesko lapsi olen, ja tosiaan esikoinenhan minä olen, ja varmasti nuoremmilla sisaruksilla on ollut oma vaikeutensa löytää se oma alue, jolla minä isosisko en ole ollut ensimmäisenä tekemässä parhaiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mielestäni nimenomaan liikunta on aine, jossa jokaista pitäisi kannustaa. Arvosana voisi tulla jonkun ihan muun kriteerin perusteella, kuin sen, miten hyvä on verrattuna muihin. Liikunta on jokaiselle tärkeää, eikä tosielämässä ratkaise se, osaako tehdä maaleja tai kuinka pitkälle työntää kuulaa.
ei kyse ole palkästä kannustamisesta ja lannistamiseesta.
Lannistamalla voi latistaa lapsen sellaisessa asiassa, jossa hän itsekin tietää olevansa huono. Minä olin ap:n kaltainen keskitasoa surkeampi liikkuja, aina viimeisenä tai toiseksi viimeisenä kaikessa. TUli näkyviin myös opettajan "kannustuksen puutteessa". Tiesin, että olen oikeasti surkea ja itsetuntoni kehittyi asiassa aivan ap:n kuvaamalla tavalla.
Toisaalta musiikinopettajani suhtautui minun musikaalisuuteeni vielä liikunnanopettajaa latistavammin. En kelvannut mihinkään, ja hän toi sen esiin. Koska olin kuitenkin harrastanut pianonsoittoa, kitaransoittoa ja laulua useita vuosia ja tiesin olevani aivan helvetin hyvä näissä asioissa, oeptttajan mielipide ei liikauttanut minua kuin sen verran, että jätin sen kouluaineena pois valinnoistani heti se oli mahdollista. Ei onnistunut latistamaan.
Myöskään kehuminen ei välttämättä tuota hyvää itsetuntoa. Piirustuksen opettajani kehui minua koulussa aina. Koska kuitenkin tiesin olevani piirtäjänä jokseenkin surkea, katsoin että kehuminen johtui pääasiassa siitä, etä äitini oli ammattitaitelija. En edelleenkään kuvittele osaavani piirtää.
Se on ihan totta, että vaikka opettaja olisi kannustanut minua, olisin tietysti huomannut että moni muu on parempi. Mikäköhän olisi sellainen tapa, jolla jossain lajissa heikompaa lasta voisi kannustaa rehellisesti? Olisiko se sellaista juuri, että yrittäminen ja osallistuminen on tärkeintä, ja epäonnistumisiin ja virheisiin suhtauduttaisiin "urheilijamaisesti", reilusti ja vähän huumorillakin? Olen samaa mieltä siinä, että koululiikunnan tavoite pitäisi olla liikunnan ilon välittäminen lasten monipuolisen liikuttamisen ohella, koska hyvin harva aikuisena urheilua harrastaa tuloshakuisesti. Tämä ehkä onnistuisi niin, että jokaisella olisi mahdollisuus myös kehittyä siellä liikuntatunneilla. Itseäni jälkeen päin ajatellen häiritsi se, että vuosi toisensa jälkeen tehtiin samat kuntotestit, yhtä masentavia olivat aina. Ei odoteta, että kukaan oppisi vaikka matikkaa pelkästään sillä että kerran viikossa lasketaan koulussa. Jos oppilas ei opi eikä kehity, hän saa tukiopetusta. Miksi liikunnassa ei ole vaikka kotiläksyjä ja tukiopetusta, jotka auttaisi oppilasta kehittymään?
Toisaalta kyllähän kilpaurheilu kuuluu myös koulumaailmaan, oppilaissa on urheilijoita (myös tulevia huippu-urheilijoita saattaa olla seassa), yleissivistykseen kuulunee esim. pesiksen sääntöjen tunteminen, moni oppilas voi koululiikunnassa päästä tutustumaan lajiin jota sitten innostuu harrastamaan koulun ulkopuolella, lahjakkaat oppilaat turhautuu jos kaikki tehdään hitaimpien tahtiin... Miten opettajat voisi kaiken tämän ottaa huomioon? Onko liikunnan opettajat niin ammattitaitoisia, että osaisivat jokaisessa lajissa neuvoa eri tasoisia oppilaita niin että jokainen pääsisi eteenpäin ja motivaatio säilyisi...
Tuli muuten musiikista mieleen. Meillä oli ala-asteella musiikki sellaista, että lauletaan opettajan säestäessä lauluja, ja sitten tehdään laulutesti kerran vuodessa. Tässä on oikeastaan ihan sama juttu, ei mitään mahdollisuutta oppia laulutekniikkaa eli kehittyä laulajana, jos ei harrasta koulun ulkopuolella laulua (jolloin on jo suht hyvä laulaja ja saa yleensä joka tapauksessa kympin), mutta silti joutuu joka vuosi laulamaan epävireisesti opettajan edessä arvosanan antoa varten. Minun laulutaito oli aina ns. huono, kasin sain kun olin kuitenkin mukana tunneilla. Vasta koulun jälkeen olen lapsille laulaessa ottanut hieman selvää laulutekniikasta, ja vaikka laulelenkin vain itsekseni, olen mielestäni kuitenkin kehittynyt. Jos sen saman opetuksen olisi saanut siellä missä sitä olisi tarvinnut, eli koulussa, niin olisikohan laulusta innostuneita ollut enemmänkin koulun jälkeen...
Tällaiset asiat tosin riippuvat varmasti tosi paljon opettajan harrastuneisuudesta.