Luuleeko nuorena ettei itse tule koskaan vanhaksi?

Luulee varmaan. Luulee olevansa myös kuolematon. 

En mä ainakaan luullut. Oikeastaan päinvastoin. Oli hassuja oletuksia, että olisi ihan eri ihminen, kun on vaikka niinkin kammottavan vanha kuin 30, saati 50 jolloin olisi jo ihan muumio niin henkisesti kuin fyysisesti. No, nyt ikää on 50 ja sitä huomaa ettei sisäisesti ole muuttunut miksikään, ihan sama ihminen sitä on, nyt vaan harmailla ohimoilla ja rypyillä koristettuna.

Vierailija kirjoitti:

En mä ainakaan luullut. Oikeastaan päinvastoin. Oli hassuja oletuksia, että olisi ihan eri ihminen, kun on vaikka niinkin kammottavan vanha kuin 30, saati 50 jolloin olisi jo ihan muumio niin henkisesti kuin fyysisesti. No, nyt ikää on 50 ja sitä huomaa ettei sisäisesti ole muuttunut miksikään, ihan sama ihminen sitä on, nyt vaan harmailla ohimoilla ja rypyillä koristettuna.

Mä olen myös viisikymppinen, mutta olen hyvinkin paljon eri ihminen kuin ollessani vaikka 18-vuotias tai vaikka 30-v. Minä elin lähestulkoon kuolemattomuuden harhassa, vaikka työni puolesta sairaudet ja kuolema olivat läsnä. Se jotenkin ei koskenut minua. 

Ei sitä ajatellut koska siihen tuntui olevan niin valtavan pitkä aika.

Totta kai. Luulee myös olevansa kuolematon. Mikään ei pelota 

Siihen vaikuttaa se miten ajankulun kokee alta parikymppisenä verrattuna siihen miten ajankulun kokee yli viisikymppisenä..

Alta parikykymppisenä vuodet tuntuvat ikuisuudelta, jolloin vanheneminen tulee tapahtumaan yli kolmenkymmenen ikuisuuden jälkeen.

Viisikymppisenä tuntuu joulukuussa, että vastahan minä juhannusta vietin, ja niin mikäs vuosi se onkaan ja paljonko olen yli viidenkymmenen.

Totta kai. Onneksi pääsin kesätöihin hoitamaan vanhuksia ja siellä asia valkeni mulle.

Luulin. Ja kuvittelin olevani todella viisas ja fiksu. 

Eli suunnittelee kuolevansa nuorena? En minä ainakaan niin ajatellut.

no jokainen on joskus ollut nuori ja muistella, mitä sillon ajatteli. Suurin osa varmasti ymmärtää vanhevansa, mutta ei sitä silti kykene asettumaan vielä siihen vanhan minän rooliin kun ei siitä ole mitään kokemusta. Ja miksi edes pitäisi, nuorena pitää elää nuoren elämää, myöhemmin ei sitten enää voi, ei samalla tavalla vaikka kuinka nuorekas olisi.

Kyllä luulee ja jotkut 30 vuotiaat ovat jo ikäloppuja kalkkiksia.

En luullut, mutta se oli niin kaukainen ajatus, ettei kiinnostanut miettiä.

minä olen aina ollut terve, mutta kun täytin 52, alkoivat ensin rytmihäiriöt, sitten verenpaine, paino nousi, yhtäkkiä ei jaksanutkaan lapissa sitä 20 km hiihtolenkkiä. Töissä nuoremmat menivät ohi oikealta ja vasemmalta, tuntuu että jään jalkoihin. Kokonaisuus kyllä masentaa, Koneen orjia nykyään, vaikka helpolla nykyään töissä pääsee koneiden avulla.

Kehitys menee hurjaa vauhtia eteenpäin, tuntuu että sillä sanomattomalla tietotaidolla ei ole mitään väliä, siitä ei ole kukaan kiinnostunut. Työt tehdään nyt toisella tavalla, koneiden ohjaamana. No, yritän vielä 10 vuotta roikkua mukana, jos terveys kestää, vähän epäilyttää. Mutta jos/kun se kriisiaika tulee, jolloin ei ole välttämättä sähköäkään, silloin meitä vanhoja taas huudetaan apuun, sitä hiljaista tietoa miten asiat tehdään ilman tietokoneita sähköä, uskon että silloin meitä vielä tarvitaan.

Muistelen siinä kaksvitosena stressanneeni ja murehtineeni jo kovin aikaa kun olen vaikkapa 35v. Nyt päälle nelikymppisenä on tullut jokin sellainen tasaisempi apaattisuus, että tässäkö tää nyt oli. Vaikka periaatteessa "nuoria" kai tässä vielä ollaan. Mutta entä sitten kun olen viisikymppinen, kuusikymppinen? Ei voi enää niinkään ajatella sitten.

Olen 66 ja elämä hymyilee!