Onko tämä kokemus voinut vaikuttaa minun psykologisesti isona?

Ensimmäinen muistikuvani maailmasta on se, kun olin kakannut tarhassa vaippaan ja itkin. Olin hoitopöydällä vaippojen vaihdossa ja muistan miten hoitajani kiroili, riuhtoi, sätti ja torui minua. Vuosi oli ehkä 1990.  Nyt kun analysoin, niin eihän se nyt kivaa pskavaippoja ole vaihtaa ja ehkä samat stressit vaikuttivat jo silloin, kuin nykyisinkin päivähoitoalalla.

Nykyään minulla on kuitenkin niin, että en voi kakata kumppanini läsnäollessa ja jos menen jonnekin matkalle muiden kanssa, niin minulle tulee ns. lukkosuoli, eli voin olla päiviä kakkaamatta. Kakkaamiseen liittyy siis osaltani jotain todella syvällistä häpeää.

Mietin nyt vain, kun ei näin useimmilla tunnu olevan, joten onkohan näillä asioilla syy-yhteys. Se mitä koet vauva-iässä, voi vaikuttaa sinuun alitajuisesti isona?