Synnytyksen jälkeinen masennus ja siitä toipuminen

en käyttänyt lääkkeitä. Todettiin silloin kun vauva oli 4kk. Hmm... Terapiakäynnit loppuivat hieman lapsen 1v. synttäreiden jälkeen. Kävin kahden viikon välein.



Nyt ihan ok, kun lapsi jo yli 3v. Toista lasta en kuitenkaan ole uskaltanut edes toivoa.



Mulla auttoi paljon se oma aika. Liikuntaa harrastin ja harrastan paljon. Ulkona oleminen oli hyväksi. Ja riittävä lepo tietenkin. Parisuhteeseen vaikutti niin, etten halunnut seksiä ollenkaan eikä halut vieläkään ole entisellään.



Mulla jäi kotihommat tekemättä. Lapsen kyllä hoidin, mutta tiskit saattoi olivat pöydällä siihen saakka, että mies hoiti ne. Samoin pyykkien kanssa. En pedannut sänkyjä tms.



Mutta nyt tosiaan jo hyvillä mielin ja lapsikin tuntuu selvinneen. Ihan normaali vesseli on :)

oli "kiva" kuulla, että en ole yksin. Samalta kuullostaa kuin minulla, lapsen hoidan kyllä mutta se oma aika olisi niin ihanaa, vaikka mies sitä minulle antaakin niin en ehkä aina osaa ottaa sitä vastaan, kun pitäisi olla "Hyvä äiti ja hoitaa kaikki, lapsi, mies ja koti" jotenkin vaikea sulattaa että minusta ei ole nyt kaikkeen.. Miten miehesi jaksoi tämän? Saitko tukea? Puhuitko asiasta ystävillesi? Minulla sekin "ongelma" että kukaan muu kuin mieheni ei tiedä että käyn terapiassa, en tahdo kertoa, kun joku kysyisi mikä nyt niin huonosti on muka.. vaikea sitä selittää muille.. Kiitos vastauksestasi!

paras tulos saadaan, jos käytetään lääkkeitä ja terapiaa yhtä aikaa. Miksi turhaan vältellä lääkkeitä, kun ne kerta auttavat?



Itselläni todettiin keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus lapsen ollessa 4kk - oli se alkanut jo aiemmin, mutta tappelin vastaan enkä myöntänyt ongelmaa. Sain lääkkeet, söin niitä vajaan vuoden, lopetin, jouduin aloittamaan uudelleen ja lopulta n. 2v käytön jälkeen vihdoin pääsin niistä irti. Juuri mitään keskusteluapua en saanut, alkuun vain hieman neuvolapsykologilta.



Nyt vaiva on pysynyt poissa, lapsi on pian 6v. Oli kamala tauti, toivottavasti ei koskaan uusi...

oireet alkoivat, kun vauva oli pariviikkoinen. Sairastuin vaikeaan masennukseen, johon liittyi psykoottisia oireita. Paraneminen käynnistyi vasta, kun lapsen ollessa parivuotias päädyin suljetulle osastolle psykiatriseen sairaalaan, jossa olin 3 kk kolmessa eri jaksossa (yksi näistä oli työkyvyn arviojakso). Koin parantuneeni, kun lapsi oli 2½ -vuotias. Terapiassa kävin vielä pari vuotta sen jälkeenkin.

oli "kiva" kuulla, että en ole yksin. Samalta kuullostaa kuin minulla, lapsen hoidan kyllä mutta se oma aika olisi niin ihanaa, vaikka mies sitä minulle antaakin niin en ehkä aina osaa ottaa sitä vastaan, kun pitäisi olla "Hyvä äiti ja hoitaa kaikki, lapsi, mies ja koti" jotenkin vaikea sulattaa että minusta ei ole nyt kaikkeen.. Miten miehesi jaksoi tämän? Saitko tukea? Puhuitko asiasta ystävillesi? Minulla sekin "ongelma" että kukaan muu kuin mieheni ei tiedä että käyn terapiassa, en tahdo kertoa, kun joku kysyisi mikä nyt niin huonosti on muka.. vaikea sitä selittää muille.. Kiitos vastauksestasi!

ja ongelma on vain oman ajan puute/vaikeus sitä ottaa? Masennus on syvää arvottomuuden, sulkeutuneisuuden, surullisuuden ja surun tunnetta, kykenemättömyyttä ja saamattomuutta, unihäiriöitä, seksuaalisia häiriöitä, järjen hämärtymistä ja epärealistisia pelkoja ja tarvetta eristäytyä. Valitettavasti sinun tilanteesi kuulostaa ihan muulta. Tai sitten terapiasi on jo tehonnut!

Oikeassa olet, tietenkään en voi muutamalla lauseella kuvata tässä koko oloani, ja tiedän kyllä nuo tunteet ja faktat joita kerroit. On totta että terapiani on myös jo auttanut, ja olen iloinen siitä, ja nautin kerrassaan kun saan tuntea ilon tunnetta! Mutta ihan vielä ei ole olotilalleni pistettä laitettu ja olenkin avoin kuulemaan lisää tarinoitanne.

vähättelee toisen vaikeuksia. Aargh tätä av:ta: "Mikä masennus se on, jos jaksaa lapsen hoitaa"



No minulla on myös synnytyksenjälkeinen masennus, johon hain apua vasta lapsen ollessa lähes puolitoistavuotias. Aikaisemmin keskityin vain lapsen hoidosta selviytymiseen ja kyllä, pystyin ja jaksoin hoitaa lapsen, mutta olin ihan hajalla enkä osannut nauttia vauvasta alussa juuri yhtään. Jo pelkkä avun hakeminen ja tilanteen tiedostaminen auttoi minua huomattavasti, tosin ei pysyvästi. Minullakin on toive hoitaa itseni kuntoon terapialla ja itsestäni parempaa huolta pitämällä, mahdollisuuksien mukaan ilman lääkkeitä. Odotan toista lasta, enkä todella halua olla uuden vauvan kanssa samanlaisessa tilassa kuin esikoisen synnyttyä. En ole tässä selviytymisessä vielä kovin pitkällä, mutta haluan vinkata sulle ap hyvän kirjan, jos itsehoito kerran kiinnostaa: Mielekkäästi irti masennuksesta - tietoisen läsnäolon menetelmä. Kirjoittajia on useita, joista yksi on Jon Kabatt-Zinn. Ja toinen vinkki, kerro vain ystävillesi, minäkin kerroin ja se oli ihan luontevaa ja teki elämästä jotenkin helpompaa.

Täydellisyyden tavoittelu oli suurin ongelmani. Olin huono äiti kun koti ei ollut puhdas. Olin huono äiti kaikessa. Yritin olla jotain mitä minun ei tarvitse olla. Psykoterapian avulla pääsin pois tästä täydellisen elämän tavoittelusta. Täydellistä elämää ei ole olemassa. On hyväksyttävä itsensä sellaisena kun on. Nyt homma sujuu en ota mallia toisten tekemisistä. Puhtaan valkeat hienot keittiöt täydellinen äiti siellä puuhaamassa. Ne kuvat on vain harhaa.Jokainen äiti on juuri se oikea omalle lapselleen. Nyt nautin elämästäni.