Mikä vikana, kun en ole koskaan kiintynyt vahvasti ystävään?

Onko kellään muulla kokemusta tällaisesta? Mietin, että ehkä alitajuisesti pidän kaikki etäällä, koska en usko, että kukaan minusta oikeasti pitää? 

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään muulla kokemusta tällaisesta? Mietin, että ehkä alitajuisesti pidän kaikki etäällä, koska en usko, että kukaan minusta oikeasti pitää? 

Sanosin tosin miehenä, jos sillä on mitään merkitystä, että tuttu tunne. - Luullakseni monelle, -kenties enempi miehille tyypillisempää kuin naisille, että läheisin ihmissuhde on puoliso, eikä hänen lisäkseen juuri ketään, ainakaan yhtäläheistä. Itse olen lapseto, keski-ikäinen sinkku ja tiedotan, että miniun on oikeasti nähtävä vaivaa, että pystyn säilyttämään läheisiä ihmissuhteita yllä, Ei kovin helppo rasti vähävaraisena, pätkätyöläsisenä, joka jännää "taas" mistähän sitä seuraavan pätkän löytäisi.... 

Olen samanlainen. Mutta en ajattele, että minussa olisi jotain vikaa. En vain sillä tavalla kiinny ihmisiin. Kiinnyn paikkoihin. Olen vain sellainen luonne. Oma lapsi on ainoa, johon olen kunnolla kiintynyt. Siis niin, että häntä on oikeasti ikävä kun olemme erillämme. 

Minulla on hyvin samanlaista, ystäviä tulee ja menee elämäntilanteen mukaan. Jotkut pysyvät kuvioissa jopa vuosikymmeniä. Omalla kohdallani tilanne ei johdu siitä, etten uskoisi kenenkään minusta oikeasti pitävän. Olen luonteeltani varsin erakko, enkä varsinaisesti tarvitse ihmisiä, en edes lapsena halunnut juurikaan viettää aikaa perheeni kanssa. Joskus lapsena muistan melkein säälineeni vanhempiani, kun he niin kovasti koettivat keksiä meille lapsille kaikkea puuhaa, ja minä vain olisin halunnut tehdä yksin omia juttujani. Edes teininä ei ikinä kiinnostanut hengailla kaverien kanssa missään.

Tiedän että tarvitessani jotain apua ystävät ovat valmiita auttamaan, kuten minäkin heitä kykyjeni mukaan autan. Tapaamisiin on aina jokin syy, minulta puuttuu tarve vain viettää aikaa kenenkään kanssa, ilman sitä syytä. Tapaan ihmisiä työssäni, harrastuksissa ja muissa menoissa. Voin mennä vaikka festareille tai muihin tapahtumiin ihan mielelläni jonkun kanssa, mutta se tapahtuma on se pääasia. Jos ei sopivaa seuraa ole, menen ihan yhtä mielelläni yksin.

Varmaan et osaa arvostaa ihmisiä. Muita ku ittees.

Ei mullakaan mitään lapsuusystäviä eikä ikinä ollut parasta kaveria. Se on ihan ok. Ei ap:ssa mitään vikaa ole.

Itsellä muutama kaveri mutta ei ainuttakaan ystävää. Eipä ole koskaan seura kelvannut, muiden kanssa kyllä tekevät paljon kaikkea. 

Ei mikään ole vikana. Olen itse samanlainen ja hämmästelin toisessa ketjussa vähän aikaa sitten, kun moni ilmoitti rakastavansa ystäviään. Itse harvoin edes ajattelen ketään.