Lue keskustelun säännöt.
Mitä jälkiä lapsuuden kokemuksista edelleen kannat käytöksessäsi?
15.08.2024 |
Itse uskon että oma huono itsetunto on vuosien koulukiusaamisen seuraus.
Kommentit (17)
Huonoa itsetuntoa, vanhemmilta sain lahjaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiltteys ja vastuunkanto aina muista ennen itseä.
En oikein mitään, en sillä tavalla ole koskaan edes osannut ajatella asioitani.
Miksi te ette tee noille asioille jotakin jos ne häiritsevät elämää ja tiedostatte sen ongelmanne?
Vierailija kirjoitti:
Miksi te ette tee noille asioille jotakin jos ne häiritsevät elämää ja tiedostatte sen ongelmanne?
Kaikilla ei ole rahaa terapiaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole sosiaalisesti kovin huippu. Toisin sanoen usein vähän liian suora. Ja sillä on ollut merkittävä vaikutus urakehitykseen. Olen kyllä hakenut tähän monenlaista koulutusta, mutta jostain syystä en pääse oikealle tasolle. Etenkään, kun asuinmaani kulttuuri on tämän suhteen erilainen kuin Suomessa.
Vierailija kirjoitti:
Ihmispelko.
Miksi pelkäät ihmisiä? Miten tämä näkyy elämässäsi ja miten se vaikuttaa sinun elämääsi? Mitä voisit tehdä sen asiasi hyväksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te ette tee noille asioille jotakin jos ne häiritsevät elämää ja tiedostatte sen ongelmanne?
Kaikilla ei ole rahaa terapiaan
Itsekin voi päästä hienosti eteenpäin.
Tarkemmin määrittelemätöntä psykoosisairautta, vakavaa masennusta, pakko-oireista häiriötä, työkyvyttömyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te ette tee noille asioille jotakin jos ne häiritsevät elämää ja tiedostatte sen ongelmanne?
Kaikilla ei ole rahaa terapiaan
Kirjoja, podcasteja, tukiryhmiä, itsenäistä harjoittelua. Kaikkeen ei tarvitse terapeuttia.
En löydä sosiaalisissa tilanteissa sellaista kultaista keskitietä, joko olen jatkuvasti äänessä tai en sano yhtään mitään. Koulussa tulin kiusatuksi hiljaisen luonteeni takia, kun taas kotona tutussa seurassa uskalsi pitää ääntä ja saitkin otsaasi ärsyttävän ja koväänisen leiman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väistän aina ensin ja muutenkin varmistan aina että en ole kenenkään tiellä.
Mä oon suorittaja ja itseni pienentäjä tälleen aikuisenakin. Lapsuudesta perheeni kanssa on jäänyt jäljelle se, että aina pitää tehdä täysillä niin hyvin kun pystyy ja mitä tai miten paljon teet määrittää sun ihmisarvon. Kehuja ja rakkautta sain jos tein jotain hyvin, en koskaan siksi että olen minä tai mussa olis ollut jotain hyvää, vaan rakkautta sai jos teki asioita. Nykyään tiedän, ettei se mene näin ja mulla on ympärillä ihmisiä jotka rakastaa mua just sellasena kun oon eikä sen takia että tekisin kokoajan jotain jotta ansaitsen rakkautta. Silti ylisuoritan edelleen jatkuvasti ja toisinaan palan loppuun. Oispa joskus lapsena ollu joku joka sanoo, että rakastaa mua just tälläsenä ja et oon täydellinen just näin, kun vaan oon olemassa. Myös parisuhteessa pyrin kokoajan olemaan kaikessa parempi kun esim kumppanin eksät, jotta riittäisin. Nykyisen kumppanin kanssa paljon vähemmän kuin muiden kanssa, koska hän on opettanut mua olemaan oma itseni kaikkine tunteineen. Voin esim kiukutella ja tiedän hänen silti rakastavan mua. Ja sama vaikka en osais tehdä jotain mitä hänen eksä teki tai vaikka en sairauden takia vois osallistua esim kotitöihin niin tiedän, että hän rakastaa mua.
Mun lapsuuden perheessä oli myös paljon riitoja. Kasvoin mun 10v vanhemman siskopuolen varjossa. Hän otti yhteen sekä isäpuolen, että äidin kanssa ja vaati paljon huomiota. Hän on tänä päivänäkin herkkä ja huonoitsetuntoinen vaikka koko ikänsä häntä on kehuttu ja hänelle ollaan oltu läsnä toisin kuin mulle. Sisko tarvitsi niin paljon tukea, ettei mulle riittänyt sitä. Myös mun vanhemmat riiteli paljon ennen eroaan. Mä opin olemaan sivussa poissa toisten tieltä, etten aiheuta lisää konflikteja kun muilla on jo.
Kertoo paljon meidän perheen dynamiikasta, ettei siskon asioista koskaan pilailtu, mutta esim mun laulutaito oli siskon ja äidin top1 vitsinaihe. (Oon silti saanut 9-10 numeroita laulukokeista koulussa). Jossain kohtaa vitsinaiheena oli mun laiskuus, kun en jaksanut mitään. (Myöhemmin selvisi että mulla oli vakava masennusjakso ja aikuisiällä selvis, että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka laukeeminen ei oo oikeestaan mikään ihme mun historialla). Toinen on se, että äiti ja sisko on aina soitellut päivittäin keskenään, mä soittelen äidin kanssa yleensä kerran kahdessa kuukaudessa. Mua ei myöskään kutsuta reissuihin mukaan, enkä usein edes tiedä niistä. Vielä yks esimerkki on kun äidin ja isäpuolen luona siivosin useemman tunnin niiden keittiön kaappeja. Sit mun sisko tuli perheineen syömään sinne samaan aikaan ja sisko katto pöydän. Isäpuoli kehu mun siskoa siitä, että hän oli niin avulias kun kattoi pöydän. Mä en saanut koskaan kiitosta niiden keittiön kaappien siivoamisesta.
Noh nykyään 35 vuotiaana käyn toista vuotta terapiassa näiden asioiden vuoksi. Mulla on ristiriitaisesti turvaton kiintymyssuhdemalli, ahdistuneisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja post traumaattinen stressihäiriö. En muuten edelleenkään kestä konflikteja vaan välttelen niitä vieläkin taitavasti. Lisäks mulla on erittäin etäiset välit koko mun perheeseen.
Anteeks tulipa pitkä avautuminen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaan myötäillä, tehdä tilanteista kitkattomia.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon suorittaja ja itseni pienentäjä tälleen aikuisenakin. Lapsuudesta perheeni kanssa on jäänyt jäljelle se, että aina pitää tehdä täysillä niin hyvin kun pystyy ja mitä tai miten paljon teet määrittää sun ihmisarvon. Kehuja ja rakkautta sain jos tein jotain hyvin, en koskaan siksi että olen minä tai mussa olis ollut jotain hyvää, vaan rakkautta sai jos teki asioita. Nykyään tiedän, ettei se mene näin ja mulla on ympärillä ihmisiä jotka rakastaa mua just sellasena kun oon eikä sen takia että tekisin kokoajan jotain jotta ansaitsen rakkautta. Silti ylisuoritan edelleen jatkuvasti ja toisinaan palan loppuun. Oispa joskus lapsena ollu joku joka sanoo, että rakastaa mua just tälläsenä ja et oon täydellinen just näin, kun vaan oon olemassa. Myös parisuhteessa pyrin kokoajan olemaan kaikessa parempi kun esim kumppanin eksät, jotta riittäisin. Nykyisen kumppanin kanssa paljon vähemmän kuin muiden kanssa, koska hän on opettanut mua olemaan oma i
Pakko jatkaa tähän vielä pari asiaa. Ensimmäisen toivon avaavan muidenkin silmiä niinkuin se avas mun. Alku kerroilla terapiassa kerroin pintapuolisesti mun lapsuudesta ja sanoin, että se oli normaali. Kun puhuttiin asiasta enemmän sanoin mm. Että oon aina ollu tosi itsenäinen, enkä oo silleen tarvinnut apua tai esim henkistä tukea. (Tätä on muuten vieläkin, mun on todella vaikea ottaa mitään apua vastaan tai puhua asioistani) Mun terapeutti kysyi tässä kohtaa että oonko mä aina ollut sellainen, vai onko mun tarvinnut olla sellainen koska en oo saanut apua, tukea ja turvaa. Oli todella silmiä avaavaa. Jos lapsi ei näitä saa se oppii selviämään itse, koska on pakko. Ja terapeutin mukaan kaikki lapset tarvitsee apua, tukea, turvaa ja rakkautta. Lopulta kun olin avautunut lapsuudestani vähän tarkemmin, mm myös vanhempieni alkoholi käyttäytymisestä ja väkivallasta tajusin, et ei. Ei mun lapsuus ollut normaali. Itkettää vieläkin kun terapeutti sanoi lempeästi ja jotenki tosi surullisen välittävästi, että "niin. Se on ainoa normaali jonka sinä tiedät.'
Toinen asia minkä halusin lisätä oli se kun mun ekan masennusjakson jälkeen alko korostumaan se, ettei mun perheessä kukaan puhunut mun kuullen oikein mistään vaikeista asioista. Sit yks kerta saunan jälkeen sanoin tästä mun äidille, et tuntuu kuin mua pidettäisiin jotenkin yliherkkänä joka ei kestä mitään siks että oon ollut masentunut. Mun äiti sanoi sillon, että ei nää mua heikkona vaan näkee mut vahvempana kuin mun siskon ja siksi antaa siskolle enemmän tukea. Silloin olin tyytyväinen tästä. "Äiti pitää mua vahvempana kuin siskoa." Mun mielestä tää oli positiivinen asia mun kannalta. Terapiassa käynnin jälkeen oon kuitenkin erimieltä. Musta tuli "vahva" koska mulle ei annettu muuta mahdollisuutta.
Ihmispelko.