Kävin katsomassa muistisairasta läheistäni

Omaishoitajana tuota katselee päivästä päivään. Raskasta on. Jokainen päivä eteenpäin, vie aina jotain pois. Vaikka tämä ihminen ei ymmärrä tästä maailmasta, hänen oma sisäinen maailmansa on joskus varsin värikäs. Yritän elää siinä niin paljon kun voin, koska hän ei enää elä siinä maailmassa missä me muut.

Tällaisille ihmisillehän eutanasiaa ei voitaisi joka tapauksessa tehdä. Eutanasiahan tehdään täysissä järjissään olevan ihmisen omasta pyynnöstä. Pitkälle edennyttä muistisairautta sairastava ihminen ei ole kykenevä tällaista päättämään. 

Ilmeisesti puhut nyt eutanasiasta jotenkin sellaisessa merkityksessä kuin eläimillä, joilla kotieläimen omistaja voi päättää milloin on aika lähteä. Mutta mikään eutanasiakeskustelu ainakaan tässä maassa ei ole sellaista ehdottanut, että esim. sukulaiset voisivat päättää omaisensa eutanasiasta jos henkilö itse on päätöskyvyttömässä tilassa. Enkä itse ainakaan pystyisi sellaista kannattamaankaan, vaikka itse valittua eutanasiaa kannatan. Kaikenlaisia kaunaisia ja perinnönhimoisia sukulaisia kyllä riittää, jotka onnistuisivat jopa itseään huijaamaan että toisen hyväksi tässä vaan toimivat, kun oikeasti haluavat vain äkkiä sen perinnön tai jatkamaan omaa elämäänsä vapaana raskaasta sairaasta ihmisestä.

Aika usein kuvatun tyyppiset ihmiset ei itse juurikaan kärsi. He elävät ikään kuin unen omaisessa omassa todellisuudessaan pääosin. Jos se todellisuus ei ole ahdistava, he voivat olla ihan tyytyväisiäkin. Silloin se on surullista lähinnä ulkopuolisille, jotka muistavat millainen persoona hän oli aiemmin.

Kuten tuossa edellinen kommentoija kirjoittikin, eutanasiaa ei voi pyytää toisen ihmisen puolesta.

Voit suorittaa läheisellesi toisenlaisen lähdön, mutta varaudu murhasyytteeseen.

Muistisairas läheiseni jolla ei tosin ollut mitään kipusairautta vastusti eutanasiaa yleisesti eikä olisi missään tilanteessa kannattanut tai hyväksynyt sitä. Tämä kävi ilmi silloin kun hän vielä ymmärsi tilanteita jollain lailla eli tiesi sairaudestaan ja ymmärsi myös kysymyksen. 

Surullisinta se on juurikin omaisille, muistisairas ei tiedä mitään ja se koskettaa. Muistisairas ikäänkuin istuu tai makaa ja odottaa vain kuolemaa vaikka ulkona olisi kaunein kesäpäivä, kyllä itkettää kyllä itkettää.

Vierailija kirjoitti:

Muistisairas läheiseni jolla ei tosin ollut mitään kipusairautta vastusti eutanasiaa yleisesti eikä olisi missään tilanteessa kannattanut tai hyväksynyt sitä. Tämä kävi ilmi silloin kun hän vielä ymmärsi tilanteita jollain lailla eli tiesi sairaudestaan ja ymmärsi myös kysymyksen. 

Sitähän ei ole pakko "ottaa", vaikka se laillista joskus olisikin. Muut ei sitä toisen puolesta päätä, joten sen kuin vastustaa. 

Vierailija kirjoitti:

Aika usein kuvatun tyyppiset ihmiset ei itse juurikaan kärsi. He elävät ikään kuin unen omaisessa omassa todellisuudessaan pääosin. Jos se todellisuus ei ole ahdistava, he voivat olla ihan tyytyväisiäkin. Silloin se on surullista lähinnä ulkopuolisille, jotka muistavat millainen persoona hän oli aiemmin.

Kyllä muistisairaat yleensä kärsivät. On karmeita pelkotiloja. 

Voihan vattu. Ihanko läheinen ihminen ja et ole kahteen vuoteen vaivautunut paikalle. Ja lisäksi puhut eutanasiasta, josta et edes ymmärrä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Voihan vattu. Ihanko läheinen ihminen ja et ole kahteen vuoteen vaivautunut paikalle. Ja lisäksi puhut eutanasiasta, josta et edes ymmärrä mitään.

Ihan on läheinen, mutta elämäntilanteeni on ollut sellainen, että en ole päässyt häntä tapaamaan. Puheluita olemme kyllä soitelleet. Siinä vaan on omat haasteensa.

Se kyllä varmasti pitää paikkansa, että eutanasiasta en mitään ymmärrä.

AP

Vierailija kirjoitti:

Aika usein kuvatun tyyppiset ihmiset ei itse juurikaan kärsi. He elävät ikään kuin unen omaisessa omassa todellisuudessaan pääosin. Jos se todellisuus ei ole ahdistava, he voivat olla ihan tyytyväisiäkin. Silloin se on surullista lähinnä ulkopuolisille, jotka muistavat millainen persoona hän oli aiemmin.

Tämä kyseinen tapaus kyllä ihan itse kertoo kärsivänsä. Puhelimessa aina siitä valittaa, ja kaikki, ketkä ovat häntä tapaamassa käyneet, ovat kertoneet, että valittaa kurjaa elämäänsä.

AP

Vierailija kirjoitti:

Surullisinta se on juurikin omaisille, muistisairas ei tiedä mitään ja se koskettaa. Muistisairas ikäänkuin istuu tai makaa ja odottaa vain kuolemaa vaikka ulkona olisi kaunein kesäpäivä, kyllä itkettää kyllä itkettää.

Muistisairauksia on monenlaisia. Ja muistisairaita on monenlaisia. Jotkut eivät ymmärrä ollenkaan omaa tilaansa, eikä heillä ole "sairauden tuntua". Mutta toiset taas tietävät, ja myös valittavat siitä, kun aivot eivät toimi niin kuin ennen. Tuskastuvat, kun eivät pysty tekemään asioita, joita ovat tottuneet tekemään. Toki lähimuistin heikkous tekee sitä, että unohtaa, että toimintakyky on heikentynyt. Siitä taas seuraa, että henkilö yrittää toistuvasti tehdä asioita, joita on ennen osannut, mutta ei enää. Ja se aiheuttaa kärsimystä, ja lisää tapaturmariskiä.

Peräti 20 minuuttia olit luona. 

🙄

Vierailija kirjoitti:

Peräti 20 minuuttia olit luona. 

Hän itse halusi, että lähdemme pois.

Hyrrr. 🥶. Kirjoitustyyli narsistinen. 

Ehkä siinä pelottavinta/kamalinta kuitenkin on se että jonain päivänä itse ollaan samanlaisessa kunnossa. Järkyttävää se on, tajuta miten lähellä kuolemaa jo on. Itselleni konkretisoitui kun sairastuin ja olen aika kyvytön liikkumaan muualla kuin omalla kylällä (kauppaan, lääkäriin,apteekkiin). Ihan ykskaks pieni tapaturma josta on mennyt alaspäin joka vuosi. Olin fyysisen työn tekijä, ahkera ja aikaansaava. Liikuntaa harrastin ja kun oli auto, ajelin pitkin maakuntaa, kävin ulkomaillakin. Sitten yksi pieni tapaturma ja on kuin varjo entisestä elämästäni. Ei ole helppoa sopeutua. Vielä kamalampaa jos olisi täysin avustettava. Hitto, miten lyhyt elämä on.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisille ihmisillehän eutanasiaa ei voitaisi joka tapauksessa tehdä. Eutanasiahan tehdään täysissä järjissään olevan ihmisen omasta pyynnöstä. Pitkälle edennyttä muistisairautta sairastava ihminen ei ole kykenevä tällaista päättämään. 

Ilmeisesti puhut nyt eutanasiasta jotenkin sellaisessa merkityksessä kuin eläimillä, joilla kotieläimen omistaja voi päättää milloin on aika lähteä. Mutta mikään eutanasiakeskustelu ainakaan tässä maassa ei ole sellaista ehdottanut, että esim. sukulaiset voisivat päättää omaisensa eutanasiasta jos henkilö itse on päätöskyvyttömässä tilassa. Enkä itse ainakaan pystyisi sellaista kannattamaankaan, vaikka itse valittua eutanasiaa kannatan. Kaikenlaisia kaunaisia ja perinnönhimoisia sukulaisia kyllä riittää, jotka onnistuisivat jopa itseään huijaamaan että toisen hyväksi tässä vaan toimivat, kun oikeasti haluavat vain äkkiä sen perinnön tai jatkamaan omaa elämäänsä vapaana

Totta kai perikunnalla tulee olla oikeus laittaa nimet eutanasiapaperiin. Kaikki vanhat ihmiset eivät aina oikein ymmärrä itse omaa parastaan, jolloin pitää läheisten olla apuna ja tukena. Se on sivistystä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika usein kuvatun tyyppiset ihmiset ei itse juurikaan kärsi. He elävät ikään kuin unen omaisessa omassa todellisuudessaan pääosin. Jos se todellisuus ei ole ahdistava, he voivat olla ihan tyytyväisiäkin. Silloin se on surullista lähinnä ulkopuolisille, jotka muistavat millainen persoona hän oli aiemmin.

Tämä kyseinen tapaus kyllä ihan itse kertoo kärsivänsä. Puhelimessa aina siitä valittaa, ja kaikki, ketkä ovat häntä tapaamassa käyneet, ovat kertoneet, että valittaa kurjaa elämäänsä.

AP

Miten hän voi valittaa jotain kurjaa eläämäänsä, jos hän on muistisairas?

Ei hän muista sitä, millaista se elämä oli ennen.    Ei muista lähivuosikymmeniä ollenkaan.   Koska esim.juuri Alzerheimerin taudissa, lähimuisti katoaa ensimmäisinä.

Katoaa myös monet taidot, kuten kyky tehdä käsillä.

Sen sijaan voidaan hyvinkin muistaa omaa lapsuus ja silloin tapahtuneet asiat ja elämä. Ne säilyvät pitkäkestoisessa muistissa.

 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä siinä pelottavinta/kamalinta kuitenkin on se että jonain päivänä itse ollaan samanlaisessa kunnossa. Järkyttävää se on, tajuta miten lähellä kuolemaa jo on. Itselleni konkretisoitui kun sairastuin ja olen aika kyvytön liikkumaan muualla kuin omalla kylällä (kauppaan, lääkäriin,apteekkiin). Ihan ykskaks pieni tapaturma josta on mennyt alaspäin joka vuosi. Olin fyysisen työn tekijä, ahkera ja aikaansaava. Liikuntaa harrastin ja kun oli auto, ajelin pitkin maakuntaa, kävin ulkomaillakin. Sitten yksi pieni tapaturma ja on kuin varjo entisestä elämästäni. Ei ole helppoa sopeutua. Vielä kamalampaa jos olisi täysin avustettava. Hitto, miten lyhyt elämä on.

Täähän se ois.