Tukiverkottomat äidit! Miten vältätte katkeruuden?

kaikilla tosiaan ei ole omasta takaa, vaan niitä on pitänyt rakentaa.



Sen sijaan, että käperryn katkeruuteen, olen käyttänyt sen energian tukiverkon rakentamiseen.



Meillä tukiverkko koostuu lähinnä tutuista lapsiperheistä ja autamme vuorollamme toisiamme.



Sen lisäksi olemme käyttäneet maksullisia lastenhoitopalveluita kohtuullisen runsaastikin.



sitten olen tietoisesti ajanut työpaikallani läpi työsuhde-edun sairaan lapsen hoitoavusta, joka menikin läpi vuoden lobbaamisen jälkeen. Siitä on ollut valtavasti apua.

oikeastaan sitä sisuuntuu ja on ylpeä siitä, että voi, osaa ja pystyy huolehtimaan lapsistaan joka tilanteessa, silloinkin, kun oikeasti tarvitsisi apua.



Mutta kyllähän se on aika ajoin korventanut melko paljon. Mutta selvitty on=)

Totaali yh ja tukiverkkoja ei ole, mutta en ole katkeroitunut (vielä ainakaan). Lapsi on nyt 4 vuotta. Välillä tietysti on vaikeaa ja haluaisin päästä jonnekin yksinkin, mutta ehkän sitten kun lapsi menee kouluun. En kuitenkaan osaa neuvoa miten olen välttänyt katkeroitumisen. Lapsen kanssa yhdessä harrastamalla ja tekemällä ehkä?

kitistä ei auta.



Joten eipä ole tullut mieleen katkeroitua.

ja asiasta paljon taistellutkin oman äitini ja sikoni kanssa. Joidenka mielestä hoitavat paljon lapsiamme kun ovat pyydettäessä heitä hoitaneet ehkä muutaman kerran vuodessa. Loppui sitten sekin vähä!



Olemme mieheni kanssa miettineet, että alkaisimme käyttämään maksullisia hoitajia. Rahaa ei kyllä liikaa ole, mutta olisi hyvä päästä miehen kanssa joskus yhdessä johonkin!

Itse lapseni hankin, tiedän, mutta silti joskus olen katkera kun meillä ei ole koskaan mitään apuja. Kateellinen muille, joilla on, ja jotka voivat minua paremmin sen takia. terveisin kade paskiainen

Tarkoitatko tukiverkottomuudella, että asut kaukana sukulaisista ja ystävistä? Vai että he eivät halua auttaa ja olla mukana?

Jos sinulla on rahallinen mahdollisuus, niin apuvoiman palkaaminen ei ole synti tai häpeä. Onko minkäänlaisia ystäväpariskuntia tai perheitä, joiden kanssa voisit tehdä lapsenvaihtivaihtareita? Eli katsot heidän lapsiaan vaikka 2 kertaa kk ja he sinun vaikka 2 kertaa kk.

Ei se että on kateellinen tarkoita katkeruutta, se on ihan normaali ja terve tunne. Vain silloin kun ajatteleenegatiivisesti muista, niin kateellisuus on huono juttu.

oli ennen jonkin verran tukiverkkoja, mutta kun yksi lapsista sairastui pitkäaikaissairauteen, kukaan ei enää uskalla lasta hoitaa. Eikä kenelläkään näyttäisi olevan haluja opetellakkaan.

Mutta tiesin kyllä ihan etukäteenkin ettei lastenhoitoapua tulisi olemaan tarjolla.



Olen kyllä kateellinen niillä joilla on hyvät turvaverkot, tietenkin, mutta en katkeralla tavalla. Ei se minuun mitenkään vaikuta miten muilla on.

Tällä asenteella selviän: asiat on niin kuin ne on, ja monilla vielä pahemmin. Elämä ei kerta kaikkiaan ole reilua ja sillä siisti, sitä vastaan on turha pullikoida. Jos jää kelaamaan kaikkea sitä mikä puuttuu, ei mielenrauhasta ole kohta jälkeäkään. On vain hyväksyttävä se mile ei mitään voi ja mentävä eteenpäin.



Me ollaan tuhansien kilometrien päässä sukulaisista, eikä sosiaalisen verkoston luominen vieraassa maassa (kielimuurin ja kulttuurierojen vaikutuksessa) ole onnistunut kuin hyvin pintapuolisesti. Apua ei tule yhtään mistään, koskaan. Näin on tultava toimeen.



Pahin oli päivä jolloin sikainfluenssa iski minuun miehen ollessa työmatkalla. Olin kuumeesta täysin sekaisin lasten kanssa yksikseen kotona, eikä ollut yhtään KETÄÄN jolle olisi voinut soittaa. Muistan vain nukkuneeni sohvalla tajuttomana koko päivän, välillä avasin vähän silmiä ja totesin että lapset pyörii siinä edelleen eli hengissä ovat, vaikkakin itkuisina huolesta. Ja jossain vaiheessa itketti minuakin kun huomasin viisi-ja kuusivuotiaan tehneen minulle hädissään "salaattia" (silpunneen kaikkea jääkaapista sekaisin kuppiin) ja pyyhkivän kasvojani märillä vessapapereilla. Jälkeenpäin tajuan lasten olleen oman onnensa nojassa koko päivän - onneksi mitään ei sattunut ja löysivät muroja syötäväksikin...



Tuo nyt oli ääriesimerkki. Tavallisesti tukiverkoston puute on vain pieni harmi ja oikeastaan siihen on jo tottunut. Eniten varmaan surettaa se, ettei itsellä ole ketään kenen kanssa puhua jos jokin askarruttaa tai huolettaa, tai perheen ulkopuolista johon lapset voisivat tarvittaessa turvautua ja luottaa.



Mutta kateus on niin myrkyllinen tunne, että sitä en päästä sydämeeni. Tunnen haikeutta, kun ajattelen ihmisiä, joilla on tukiverkosto, apua saatavilla hätätilanteessa ja läheisiä jotka välittävät, mutta samaan aikaan olen ihan oikeasti ONNELLINEN heidän puolestaan. Sentään jollakin on helpompaa!



Ja moni asia voisi olla paljon, niin paljon hullumin. Jos tässä tilanteessa olisi erityislapsia tai jokin vaikea sairaus tai vamma esim. vanhemmilla, oltaisiin pian todella pinteessä. Puolisokin on onneksi hyvä ja vastuullinen isä - kyllä kaksi aikuista aina pärjää. Aina välillä kun on aikaa ja varaa, maksetaan babysitterille niin saadaan viettää iltapäivä kahdestaan.