Ystävyyden illuusio.

Muakin välillä ihmetyttää että mikä nää mahtavia ystävyyksiä oikein on et ne menee kaiken edeltä?

Elämän laatu on yleensä suoraan sidoksissa sun ihmissuhteiden laatuun, ihmissuhteisiin kannattaa panostaa. 

Toki jollain introvertillä autistilla voi olla helpompaa yksin. 

Minulle ystävyyden idea on se, että kaksi ihmistä (tai useampi ihminen) pitää toisistaan ja haluaa viettää aikaa yhdessä. Silloin se ei tunnu miltään turhalta hengailulta, jonka tarkoituksena olisi lähinnä varmistaa, että on joku, jolta voi pyytää joskus apua. Yleensä se avun antaminen tulee ihan luonnostaan silloin, kun ystävyys on hyvällä pohjalla. Itselle tärkeää ihmistä on luontevaa haluta auttaa ja tukea, omien voimavarojen niin salliessa. Ystävyyssuhde kun ei voi olla riippuvuussuhde tai tossuttaja-palvelija -suhde. Jos on, niin silloin se ei enää ole ystävyys- vaan hyväksikäyttösuhde.

Mä en ole koskaan löytänyt ystäviä. Niin mulla ei oo mitään käsitys mitä ystävien kaa kuuluis tehdä.

Mä en ihan koe, että ystävyys olisi illuusio, mutta olen vanhemmiten alkanut pohtia eri ihmissuhteiden merkityksiä, ja kuinka ne muuttuu elämän varrella.

Käteen on jäänyt ajatus siitä, että maailmaan synnytään yksin ja lähdetään yksin. Siihen väliin mahtuu kaikenlaisia kohtaamisia ihmisten kanssa; joskus pidempiä, joskus lyhyempiä. Joskus ne ns. syvätkin ystävyydet joutuu elämäntilanteiden takia katkolle - pysyvästi tai väliaikaisesti.

Me kohdataan, ja vietetään aikaamme kulloisessakin elämänvaiheessa siihen sopivien ihmisten kanssa, tai yksin. Lopulta me ollaan aika merkityksettömiä muille, paitsi omalle perheelle. Olen nähnyt vierestä, kun nuori ihminen kuolee, eikä se sitä kaveriporukkaa heilauttanut kuin sen akuutin hetken. Sitten kun hautajaiset on ohi, elämä jatkuu entisellään.

Siksi haluun kumppanin. En jaksa turhia kavereita.

Up

Ihmiset on erilaisia. Mäkin olen tuollainen kuin ap, että en enää aikuisiällä ole mitään kavereita tai ystäviä kaivannut. Meidänlaisia on aika paljonkin Suomessa, miehissä enemmän kuin naisissa.

Mutta toiset kaipaa enemmän ihmissuhteita, eikä siinä mitään vikaa ole eikä heille se ystävyys ole mikään illuusio vaan heidän hyvinvointiaan lisäävä asia.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ihan koe, että ystävyys olisi illuusio, mutta olen vanhemmiten alkanut pohtia eri ihmissuhteiden merkityksiä, ja kuinka ne muuttuu elämän varrella.

Käteen on jäänyt ajatus siitä, että maailmaan synnytään yksin ja lähdetään yksin. Siihen väliin mahtuu kaikenlaisia kohtaamisia ihmisten kanssa; joskus pidempiä, joskus lyhyempiä. Joskus ne ns. syvätkin ystävyydet joutuu elämäntilanteiden takia katkolle - pysyvästi tai väliaikaisesti.

Me kohdataan, ja vietetään aikaamme kulloisessakin elämänvaiheessa siihen sopivien ihmisten kanssa, tai yksin. Lopulta me ollaan aika merkityksettömiä muille, paitsi omalle perheelle. Olen nähnyt vierestä, kun nuori ihminen kuolee, eikä se sitä kaveriporukkaa heilauttanut kuin sen akuutin hetken. Sitten kun hautajaiset on ohi, elämä jatkuu entisellään.

Minäkin olen nähnyt kun ihmisiä kuolee, ja ei niitä perheenjäseniä ja vanhempiakaan heilauttanut kuin hätäseen yhden vuoden.

Ystävyyssuhteet on aina vähä feikkejä. Naurattaa just somessa nää jotka pistävät kuvat kun ovat ystävien kaa... juu juu..

Jatkan vielä..

Pelkkää kulissia. Sit kun kysyy siltä ihmiseltä et oliko kivaa olla Jennan ja Marian kaa lomalla. Niin hyvä kun se ihminen ees muistaa et oli joidenkin likkojen kaa jossain.