Onko täällä ihmisiä jotka oikeastaan eivät koskaan ole tunteneet itseään onnellisiksi, silti ei masista vaan yrittää vuodesta toiseen?

Siis ei sekuntiakaan missään hetkessä elämää ole tuntenut itseään onnelliseksi?

Mulla on lapsesta saakka ollu itellä sellanen olo, että mä en kuulu joukkoon ollenkaan. Mut mä en koskaan oo ollu kiusattu tai mitään tällästä. Se on mun sisällä ollut tunne ihan aina, että jotain puuttuu kokoajan. Mä oon myös kokenu oman henkisen heräämisen myöhemmin elämässä, mutta mulla on silti ihan jatkuvasti olo, että jotain puuttuu. Sitä on todella vaikea selittää. Siinä vaan katselee kokoajan tätä kaikkea ihan ulkopuolisen silmin, ikinä ei tunne kuuluvansa minnekkään. Se ei periaatteessa ole masennusta, vaan sellanen joku sisäinen asia mikä huutaa kokoajan. Ihan normaalisti mä elän elämääni silti. 

Vierailija kirjoitti:

Siis ei sekuntiakaan missään hetkessä elämää ole tuntenut itseään onnelliseksi?

Ei muistu mieleen onnellisia hetkiä jos ei lapsuudessa. Onnellista on kait se että kaikki vaan on ok eikä mitään 'häiriötekijöitä' kuin onnettomina hetkinä.

Siis mitä on oikeastaan että on onnellinen??

Kaksi kertaa muistan olleeni aidosti onnellinen, nämäkin ajalta kun olin 16v ja 19v. Ne on olleet sen verran erityisiä hetkiä että jos niitä olisi ollut useampia niin tietäisin varmasti. Ei löydy edes lapsuudesta kuvia joissa hymyilisin, jotenkin alusta asti mennyt pieleen koko homma.

No ihan varmasti jotain puuttuu ihmiseltä, joka kirjoittaa "kokoajan".

Vierailija kirjoitti:

Mulla on lapsesta saakka ollu itellä sellanen olo, että mä en kuulu joukkoon ollenkaan. Mut mä en koskaan oo ollu kiusattu tai mitään tällästä. Se on mun sisällä ollut tunne ihan aina, että jotain puuttuu kokoajan. Mä oon myös kokenu oman henkisen heräämisen myöhemmin elämässä, mutta mulla on silti ihan jatkuvasti olo, että jotain puuttuu. Sitä on todella vaikea selittää. Siinä vaan katselee kokoajan tätä kaikkea ihan ulkopuolisen silmin, ikinä ei tunne kuuluvansa minnekkään. Se ei periaatteessa ole masennusta, vaan sellanen joku sisäinen asia mikä huutaa kokoajan. Ihan normaalisti mä elän elämääni silti. 

Tällainen vähän samankaltainen fiilis. Sellainen että ne hyvät, tavallisen elämän asiat joita muille tapahtuu ei jostain syystä kuulu minulle/ole sallittuja jne. että ne kuuluu muille mutta ei koskaan minulle. Ja muiden seurassa on sellainen olo, että jos ne voisi valita niin olisivat mieluumin jonkun muun seurassa kuin minun.

Kai kaikilla on asioita, joista nauttii ja edes sen hetken tuntee onnea? Jos ei, niin aivokemiat tai asenne on kyllä pielessä. 

Esim. itselläni suurin onnen hetki on vaikkapa kesälomalla jossain luontopolulla, kun aurinko paistaa ja on lämmin ja ilma tuoksuu kesälle (ja aina ei ole hyttysiäkään, viime vuonna heinäkuun lopussa ei ollut). Voi vain pysähtyä hiljaisuuteen ja kauneuteen ja vetää sitä energiaa itseensä.

Jostain ihan älyttömän hyvästä ruuasta tai musiikista tulee myös euforista oloa. Kauniista auringonlaskusta, rakkaan läheisyydestä jne...