Miten oppia olemaan itsensä

Olen itsediagnoidusti lievästi autismin kirjolla oleva keski-ikäinen nainen. Nörtti, joka on opiskellut luonnontieteellistä alaa, kiinnostunut kaikesta mahdollisesta, mutta en kauhean taitava ihmisten kanssa enkä kovin sinut kehoni suhteen. Olen perheellinen, lapset jo isompia. Olen pikkuhiljaa ruvennut ajattelemaan, että tunnistan itseni parhaiten siitä, millainen olin kun olin 10 vuotta. Rakastin kirjoja, oppimista ja koiria. Tunsin kaikki mahdolliset koirarodut, ja kirjoitin itsekin tarinoita. 

 

Sitten alkoi murrosikä, ja tarve sovittautua porukkaan. Olla normaali. Siitä lähtien minulla on ollut jatkuva kokemus siitä, että en kelpaa, ja että en ole oikeanlainen. Ei se johdu muista ihmisistä (jonkin verran ehkä kasvatuksesta, siihen aikaan lapsen piti osata kylässä käyttäytyä, ja virheistä moitittiin jälkikäteen), koska minulla on aina ollut ihmisiä ympärillä, mm hyvä puoliso jo 30 vuotta. Mutta naisen rooliin asettuminen on ollut vaikeaa. En nauti siivoamisesta, koti on minulle rakas, mutta se on ihan erilainen kuin muilla. Jännitän esim miehen sukulaisia, ja en tiedä, miten he ovat sen tulkinneet. 

 

Nyt mietin sitä, että olen yli 50 vuotta. Miksi en voisi oppia elämään kuten silloin kun olin kymmenen vuotta? Tekemään asioita, joista oikeasti pidän, ja olemaan häpeämättä sitä, mitä en ole? 

 

Rakastan vanhanaikaisia mekkoja ja olen aina pitänyt vanhoista brittikirjoista, joten miksi pistän töihin aina välillä housut, jotta en olisi se, joka aina mekoissa? Mitä väliä sillä on, vaikka pukeutuisin hieman oudosti? Minä olen työssäni ihan hyvä vaatteistani riippumatta. 

 

Miten olet oppinut olemaan sinut itsesi kanssa, vai koetko, että sinäkin olet aina esittänyt normaalia? Ja onko kukaan meistä normaali, esitämmekö me kaikki?