Lue keskustelun säännöt.
Mun elämään hankaloittaa ihan hirveästi se
17.02.2011 |
että pelkään että ihmiset suuttuu mulle. Olen suurimman osan aikaa tämän takia aika lailla lamaantunut tekemisissäni. Kotoa se kai on lähtöisin pohjimmillaan. Vanhempien luona käydessä petti pari vuotta sitten ekaa kertaa kymmeniin vuosiin kontrolli ja möksähdin äidilleni ihan tyhmästä asiasta. Tästä seurasi se, että yhteiset lomasuunnitelmat peruttiin, äitini ei nukkunut viikkoihin ja sain kantaa siitä syyllisyyttä taas kerran, ajelin 150 km autolla vain lepyttääksni, välit oli palautuneet "normaaleiksi" (äidin puolelta) noin vuodessa. Itse en ehkä koskaan enää palaa takaisin siihen mitkä meidän välit oli ennen tuota episodia joka muistuttaa siitä miten huono idea oli lapsena suututtaa äiti.
Mutta nyt siis en pääse tästä pelosta eroon. Jos joudun ottamaan vastuuta, heti minut valtaa aivan järjetön pelko, tai kauhuksi sitä voisi ehkä sanoa. Minun on siis tehtävä asioita kauhun vallassa, ja se on aivan hemmetin raskasta. Mikään järkipuhe ei tunnu tuota päätäni auttavan, ei lääkitys, terapiassakin olen ollut eikä siitä ollut apua. Pitäisi kai yrittää uudestaan terapiaa mutta motivaatio on edellisen jäljiltä huono.
Kommentit (2)
Mitä sitten jos toiset suuttuu?
Mulla ei käy niin että joku suuttuu ja sitten huomaankin että ei se ollut niin kauheaa. Sen sijaan käy että se on just niin kauheaa, sietämättömät tunteet velloo ja joudun pinnistelemään tosissani että kestän ne, ja sitten jälkeenpäin elintilani on kaventunut taas pikkuisen. Toisin sanoen jos ennen pelkäsin punaisia autoja, suuttumisen jälkeen pelkään kaikkia autoja ja seuraavan suuttumisen jälkeen varmaan jo tietäkin. Menisin terapiaan jos siitä ekasta kierroksesta olisi jäänyt se tunnen että päästiin edes hippusen eteenpäin. Mutta kun ei päästy. Ei mulla ole varaa maksaa 150 vuotta terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pointti elämässä on se ettei pimitä tunteita ja ajatuksia niin ei mene herne nokkaan ja sano 10 kertaa pahemmin kuin jos sanoo asiallisesti heti ei.
Samaa olen tehnyt.
Ei sun paikka ole olla hiljaa ja sietää. Kyllä muutkin saa sietää sun juttuja!!!
Lopetat heti vollomiset ja masentamisen, sun tarttee tehdä rajat elämässä.
Mää luulen että sää et uskalla sanoa mitä sää ajattelet, siksi varmaan entinen terapiakin meni pipariksi?
Mää vollasin tunteitani lääkärissä ja se helpotti jo kun se ymmärsi, kuunteli ja sanoi että mää olen aikuinen, en ole vastuussa mitä muut tekee ja sillä sipuli.
Sen jälkeen meni yhteydenpito sisareen. En vaan suostu ottamaan paskaa niskaani.
JOs perheenjäsen ei tätä ymmärrä niin miksi sinun pitää kantaa lasti ja sietää?
Kun ei tartte eikä pidä!