Runo suomalaisesta muumiosta

Muumioita mailla monin nähty on,

ei vain Niilin rannoilla lepäävät ne.

Pohjolan nurkassa, kaupungin sydän

yksinäisen miehen tarina sykähtää.

Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti,

alkoholin syleilyssä, unhoitettuna.

Sängyn päädyssä, valon keskellä enkeli,

hymyillen hänelle, lohtua tarjoten.

Yksin, kerrostalon kätköissä, hän kuolee,

katoaa maailman muistista, jäljettömiin.

Huoneessaan hiljaa hän muumioituu,

vuodet vierivät, kukaan ei kaipaa, ei muista.

Kunnes eräänä päivänä, viiden vuoden jälkeen,

ovelle koputetaan, todellisuus palaa.

Poliisi astuu sisään, etsien vastauksia,

löytäen vain muumion, menneisyyden kaikuna.

Keskustelua ei synny, sanatonta tarinaa,

sillä muumio ei puhu, vain hiljaisuus vallitsee.

Silti hetkessä kohtalo kietoutuu yhteen,

yksinäisen miehen tarina, poliisin silmin nähty.