Opettajat, kuinka läheisiksi oppilaat tulee teille?

Up

Viimeinen up

Ei ollenkaan. Opetan heille matikkaa niin hyvin kuin pystyn mutta siinä se.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollenkaan. Opetan heille matikkaa niin hyvin kuin pystyn mutta siinä se.

Okei. Kauanko oot ollut opettaja?

Mulle siis oppilaat (yläkoulu) juttelee paljon ja hyvä, jos luokasta pääsee opehuoneeseen, kun oppilaat haluaa höpistä välitunnillakin. Tietty jokaiseen ei oo syvää suhdetta, mutta kouralliseen on jo muodostunut. 

No suurin osahan tulee pärjäämän ja nauttimaan elämästä. Kiva on kulkea hetki yhtä matkaa, houkan tukea, mutta tavoitehan on, että he lentävät omaan aikuiseen elämäänsä. Sinullakin on hyvä olla muuta elämää kuin työ. 

Ammatillisuus on kaikki kaikessa, jos aiot jatkaa työssä pitempään.

Oppilaiden murheiden ei pidä antaa päästä ihon alle, vaikka olisit kuinka empaattinen. Ennen pitkää ne nimittäin musertavat sinutkin.

Iloissa kulje mukana, tsemppaa ja tue. Mutta muista, ettet voi pelastaa koko maailmaa, vaikka kuinka haluaisit. Älä ota työtä liian henkilökohtaisesti. Oppilaat eivät voi olla ystäviäsi, tai vaikeiden aikojen tullessa et pysty toimimaan ammatillisesti ja oikein. 

Jaksaaksesi työssäsi pidemmän päälle ilman burn outia sinun on pakko löytää tapa, jolla ammatillisesti etäännytät oppilaiden kokemat ilot ja surut itsestäsi. Se ei tarkoita empatian kadottamista tai kyynistymistä, vaan omien tunteidesi hallintaa. Kun on ympärilleen vuosien saatossa katsellut, hyvässäkin työyhteisössä, jossa saa kollegiaalista tukea järkevillä resursseilla kohtuullisen oppilasaineksen parissa, työssään uupuvat liialla tunteella oppilaisiin suhtautuvat ja työtään rajaamaan ja priorisoimaan kykenemättömät persoonat. Mutta ensimmäiset työvuodethan tuon kohdaltasi näyttävät. Onnea matkaan! 

- luokanopettaja, yli 20 v. tyytyväisenä työssään

Olen ollut 23 vuotta aineenopettaja ja oppilaita on kai ollut lähemmäs 2000. Niin siitä voit päätellä. Uran alussa kun oppilaita on kourallinen, he jäävät paremmin mieleen. Nyt monet hukkuvat massaan ja nimikin putoaa päästä jo kesässä.

On siellä toki niitä läheisempiäkin joukossa ja jotkut muistaa ikuisesti. Mutta enää vain poikkeukselliset surut jäävät mieleen, kuten se, että joku menettää ainoan vanhempansa ja jää kokonaan orvoksi tai kärsii invalidisoivasta sairaudesta tms.

Ei semmoista jaksa surra, että jonkun poikkis jätti tai ukki kuoli, kun ne ovat juttuja, joita käy kaikille. Jos lähdet suremaan satojen oppilaiden suruja, et ikinä selviä opettajan työstä. Normaali empatiaa on tietty eri asia, mutta työt pitää pystyä jättämään töihin.

Opetan alakoulussa. 1-2. lk oppilaisiin muodostuu tosi kiinteä suhde, mutta ei se ihon alle mene. Välitän pienistä oppilaistani, mutta en vaivaa päätäni heidän asioillaan töiden jälkeen. Opettajahan on alakouluikäisille semmoinen varavanhempi siellä koulussa ja suhde heihin on yleensä tosi välitön ja avoin, mutta se jää sinne kouluun.

Pidä nyt hyvänen aika vähän etäisyyttä oppilaisiisi, ihan itsesi ja heidänkin takiaan. Et sinä mikään terapeutti ole koulutukseltasi, etkä myöskään ystävä, vaan opettaja.

Sympatian ja empatian erottaminen.

Omalta osaltani voin sanoa, että onneksi kävin opiskeluaikana terapiassa käsittelemässä oman elämäni. Kaikenlaista on tullut vastaan opetustyössä, muttei vielä mitään mitä en olisi nähnyt elämänkoulussani valitettavasti. Välillä mielessä vilahtaa ajatus, miksi tiettyjä asioita ei saada korjattua koskaan, mutta menee ohi. 

Onneksi en ole opettaja. Liikaa kuormitusta, liikaa ihmisiä työpaikalla, ei hetken rauhaa ja omaa tilaa.

Meillä ainakin 8-9 luokalla tuli opettaja joillekin läheiseksi.  Käytiin porukalla kalassa ja viikonloppuisin metsästämässä. Koulussa kuri oli sitten kovempi meille metsästäjille kun keskivertoisesti muille.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi en ole opettaja. Liikaa kuormitusta, liikaa ihmisiä työpaikalla, ei hetken rauhaa ja omaa tilaa.

Onneksi niin. Ei todellakaan sovi kaikille, varsinkaan nykypäivänä. 

Sanon samaa kuin edellä kirjoittaneet: empatiaa on hyvä osata tarjota, mutta ammatillinen etäisyys on säilytettävä. Opettaja ei ole ystävä eikä terapeutti. Jos noita rooleja alkaa liikaa kasvattaa, opettajuus kärsii - ja niin myös oma jaksaminen. 

Nuorelle opettajalle on houkuttelevaa ottaa roolia ymmärtäjänä ja tukijana, ja toki on hienoa, että oppilaat löytävät ihmisen, jolle purkaa sydäntään. Ei kuitenkaan kuulosta kovin kestävältä, että kannat sydämessäsi monien oppilaiden murheita.

Minulla on urallani ollut pari oppilasta, jotka ovat jostain syystä tukeutuneet minuun ongelmissaan ja tulleet hyvin läheisiksi. Olen kokenut sen vähän kiusallisena, koska rooliini opettajana kuuluu myös arviointi. Olen pyrkinyt ohjaamaan oppilaita muun avun piiriin ja itsekin ilmaissut huoltani tarpeen mukaan. Yksin en voi pelastaa ketään - ja samalla tiedän, että vaikeassa paikassa jo hetken kuuntelulla ja muutamalla ystävällisellä sanalla voi olla iso merkitys.

Ammatillisuutta on se, että kykenee tarjoamaan oppilaalle kokemuksen välittävästä aikuisesta mutta toisaalta osaa suojata itseään ja pitämään omat rajansa. Oppilaissa on niin tarvitsevia tapauksia, että he kyllä imevät kaiken, mitä meistä aikuisista lähtee, jos annamme sen tapahtua.

Kuulun pitkästä kokemuksesta huolimatta myös niihin opettajiin, joiden luona olisi koko ajan joku juttelemassa joko huoliaan tai ilojaan, mutta nykyään osaan myös sanoa, että tiedätkö mitä, minun on oltava kahden minuutin päästä opehuoneessa. Tietenkin on tilanteita, jolloin annan oppilaille aikaani ja huomiotani myös välituntisin, mutta nykyään koen, että se on silloin oma valintani eikä työhön kuuluva välttämättömyys. Ohjaan oppilaita nopeasti myös oppilashuollon piiriin, jos huomaan, että he tarvitsevat oikeaa apua.

Nuorempana opettajana paheksuin joitain kollegoita, jotka saattoivat tylysti tokaista, että minä syön nyt, kun heitä kyseltiin opehuoneen ovelta. Itsehän olin aina oppilaiden käytettävissä. Nykyään ennemminkin ihailen noita rajoja asettavia kollegoita ja olen ottanut heistä mallia. Meillä koulun aikuisillakin on oikeus syödä ruokamme lämpimänä/keskeytyksettä silloin, jos emme ole ruokalassa valvontaruokailemassa. Suurin osa oppilaiden asioista voi odottaa hetken. Nuori ei (yleensä) mene rikki, jos häntä pyytää palamaan asiaan seuraavalla välkällä. (Ja jos on pelkoa, että menee, asia täytyy viedä eteenpäin muidenkin ammattilaisten tietoon.)