En jaksa puolison suvun puhumattomuutta

Ei niiden lasten tarvitse olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka kuormittaa. Tietenkään.

No kai tässä jonkinlaiset välit voisi isovanhempiin ja muuhun sukuun kuitenkin pitää, ei kai se välien katkaisu auta asiaa mitenkään?

Ap

Vierailija kirjoitti:

No kai tässä jonkinlaiset välit voisi isovanhempiin ja muuhun sukuun kuitenkin pitää, ei kai se välien katkaisu auta asiaa mitenkään?

Ap

Miksi? Jos ko ihmisst kuormittaa. 

Ei lasten kuulu kuormittua aikuisten asioista eikä kaikkia asioita ole tarkoitettu lasten korville.

No tässä on kyseessä isovanhemman kuolemaan johtava sairaus, niin kai tästä nyt kouluikäisten lasten kanssa olisi hyvä puhua?

Ap

Vierailija kirjoitti:

No tässä on kyseessä isovanhemman kuolemaan johtava sairaus, niin kai tästä nyt kouluikäisten lasten kanssa olisi hyvä puhua?

Ap

Tapaukset ovat erilaisia. Itse olen yhä äärettömän kiitollinen siitä, että meille lapsille ei kerrottu isän sairauden johtavan kuolemaan.

Olisi ollut kauhea joutua suremaan vuosikaupalla etukäteen. Sen sijaan saimme olla lapsia ja elää lapsen elämää. Suru tuli vasta kuoleman myötä, eikä sitä olisi yhtään helpottanut etukäteissureminen.

Älkää uskoko Porvoolaisia. Porvoolaiset on tyypillisesti tuollaisia

Olitko itse nuorena puhelias jännätyttö?

Miten isovanhemman sairaalassaolo sitten olisi tarkoitus sanoittaa lapsille?

Tässä ei tule olemaan siis vuosista kyse. Eli pidättekö todella normaalina, että kouluikäisille lapsille ei kerrota asiasta? Eikä asiasta puhuta myöskään aikuisten välillä?

Ap

Up

Vierailija kirjoitti:

No tässä on kyseessä isovanhemman kuolemaan johtava sairaus, niin kai tästä nyt kouluikäisten lasten kanssa olisi hyvä puhua?

Ap

No se on teidän vanhempien asia siitä puhua, ei ainakaan sen kuolevan asia. Kysy neuvoa jostain lasten neuvolasta tai jostain muualta, mutta älä nyt odota isovanhempi joka kuolemaa tekee puhuu siitä lasten kanssa, ehkä voi myös haluta että lapset ovat luontevasti hänen seurassaan eivätkä mieti kuolemaa. Mieti omalle kohdalle sama tilanne, haluaisitko että sinua kohdellaan kuin kuolevaa vaan kuin ihmistä 

Kerro sinä itse lapsille sairaudesta heidän ikätasolleen sopivalla tavalla. Pakkoko juri sairastuneiden itse on heille asiasta kertoa?

Ei lapsille tarvitse aikuisten sairastumisista kertoa. Voi sanoa vain että on sairas. Lapsille kuuluu lasten asiat, ei aikuisten. Ei se ole mitään kuormittavuutta jos ei kaikkia asioitaan muille kerro. 

Jos tämä sairas isovanhempi ei halua, että hänen tulevasta kuolemastaan ei puhuta lapsille, tätä päätöstä on syytä kunnioittaa.

Ehkä hän toivoo, etteivät lapsenlapset joudu murehtimaan ennen aikojaan. Sitten vasta, kun aika on.

Minähän se nimenomaan sanoittaisin tätä tilannetta lapsille, heidän ikätasonsa mukaisesti. Mutta kuten kerroin, asiasta ei puhuta edes aikuisten kesken, joten kaikki on pelkkää arvailua enkä voi tällaista spekulaatiota tietenkään lapsille sanoittaa mitenkään.

Onko todella niin, että tekään ette näin isoista asioista suvuissanne puhu? 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miten isovanhemman sairaalassaolo sitten olisi tarkoitus sanoittaa lapsille?

Tässä ei tule olemaan siis vuosista kyse. Eli pidättekö todella normaalina, että kouluikäisille lapsille ei kerrota asiasta? Eikä asiasta puhuta myöskään aikuisten välillä?

 

Ap

Ihan normaalilta tuo minusta kuulostaa. Lisäksi sitäkin olisi syytä kunnioittaa mitä tämä kuoleva itse haluaa. Kaikki ei halua viimeisten hetkiensä olevan pelkkää kuolemasta puhumista ja surevia omaisia sängyn ympärillä vaan että edes muiden läsnäollessa pääsisi irti hetkeksi niistä ajatuksista, että lähtö on lähellä. Sen suremisen voi todellakin jättää siihen aikaan kun henkilö on jo kuollut.

Mä olen tuollaisesta puhumattomasta suvusta ja siis vielä niin, että yhtälailla puhumattomia ollaan (tai siis oltiin) kummankin vanhemman puolella. Tai kyllähän sitä puhetta piisasi, mutta se oli sellaista selän takana puhumista ja kaikesta arvostelua.

Ja auta armias, kun joku sairastui vakavasti eikä tietenkään kertonut tästäkään kenellekään tai siis ehkä just puolisolleen, muttei aina sillekään. Joku sukulainen sitten näki/kuuli jotakin tai luki rivien välistä asian laidan ja sitten alkoikin ensin supatus joka muuttui loukkaantuneeksi taivasteluksi miksi tällaisesta ei haluttu kertoa. Lopulta aina kaikki tiesi, mutta kaikki esitti ettei kukaan tiennyt.

Näitä juttuja kun on jälkeenpäin miettinyt niin ei enää ihmetytä yhtään miksi sitä itsekin on millainen on.

Vierailija kirjoitti:

Minähän se nimenomaan sanoittaisin tätä tilannetta lapsille, heidän ikätasonsa mukaisesti. Mutta kuten kerroin, asiasta ei puhuta edes aikuisten kesken, joten kaikki on pelkkää arvailua enkä voi tällaista spekulaatiota tietenkään lapsille sanoittaa mitenkään.

Onko todella niin, että tekään ette näin isoista asioista suvuissanne puhu? 

Ap

Nyt on pakko kysyä: mitä hyötyä ajattelit olevan lapsillesi, jos kertoisit heille? Olisko heidän helpompi suhtautua sairaalassa olevaan isovanhempaan? Oletko varma, ettei isovanhemman kuolema alkaisi pelottaa lapsiasi? Oletko varma, ettei sairaalaan joutuminen alkaisi pelottaa lapsiasi? Oletko varma, ettei lastesi suhtautuminen isovanhempaan muuttuisi? 



Paljon on kiinni siitäkin, minkä ikäisistä lapsista on kyse. Joku teini jo muutenkin ymmärtää, että kaikista sairauksista ei voi parantua. Mutta pienemmän lapsen kohdalla en kovin helposti veisi heiltä toiveikkuutta ja optimismia pois. Lapsi ehtii kyllä surra sitten isovanemman kuoleman jälkeenkin. 



Mä tiesin aikoinaan sairaanhoitajana, että siskoni mies tulee kuolemaan. En kuitenkaan puhunut siitä sen enempää siskolleni, siskoni miehelle kuin heidän 6-vuotiaalle pojalleenkaan. Jälkeenpäöin siskoni on kiittänyt mua siitä, että vaikka itse tiesinkin, kuitenkin pidin heidän toiveikkuuttaan yllä. En ymmärrä, mitä hyötyä mun olisi ollut sille 6-vuotiaalle kertoa, että sun isäsi tulee muuten lähiaikoina kuolemaan. Siis mitä hyötyä siitä tiedosta olisi ollut tälle lapselle. 

Tiedän niin tunteen; puhumattomuuden ja vaikenemisen kulttuuri on Suomessa vahva. Itse tulen salailuperheestä -itsemurha, rattijuoppous, lento-onnettomuus, syöpä, alkoholismi- mistään ei puhuttu ja vannoin etten lapsiani kasvava samassa kamalassa ahdistavuuden ilmapiirissä. Kun tajuat että jotain kamalaa on muttei siitä saa kysyä eikä puhua

Miehen perhe valitettavasti on samaa sakkia ja harkitsen eroa myös tästä syystä. En voi sietää salailua ja puhumattomuutta ja vain luotetetuille supattamista. 

 

itse kertoisin ap:n tilanteessa lapsille että isovanhempi on vakavasti sairas etkä tiedä paraneeko/ voivatko lääkärit auttaa. 

Mä sain kymmenkunta vuotta sitten diagnoosin syövästä, jota ei voitaisi parantaa. Lääkäreiden ennuste oli lyhyt ja tyly.

Päätin heti, etten kuormita läheisiäni enkä kerro heille ennusteesta mitään. Jos käy niin kuin on käydäkseen, ehtivät surra sittenkin.

No, ihmeparannuin, tai siis kuuluin siihen vähälukuiseen joukkoon, jota tauti ei tappanutkaan. Tuntui tosi hyvältä, etten ollut jakanut kenellekään turhaa taakkaa kannettavaksi.

Aina kannattaa miettiä, mitä hyötyä tai iloa on siitä, että tietää ennalta jonkun kuoleman ja joutuu sitä stressaamaan.

Sairas isoäiti/isoisä ei ehkä halua sälyttää kenellekään ennenaikaista murhekuormaa.