Vanhemman kuoltua on tullut paljon ajatuksia mieleen, että miksi en viettänyt enemmän aikaa hänen kanssaan, tehnyt lapsenlasta jne.

Voi vattu mitä paskaa jauhat. 

Ai ihan toisen mieliksi olisi pitänyt tehdä lapsenlapsia, että hän ehkä nyt olisi hengissä? 

Hän oli ihan varmasti tyytyväinen, että sai juopotella ihan rauhassa etkä tullut mahdollisine lapsenlapsineen häiritsemään mukavaa kesäiltaa drinkkien äärellä. 

Hänellä oli sairaus tai ongelmia, joita hoiti ainoalla tietämällään tavalla. Et olisi voinut pelastaa häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Ai ihan toisen mieliksi olisi pitänyt tehdä lapsenlapsia, että hän ehkä nyt olisi hengissä? 

Ehkä viisaammat ymmärtävät ajatukset tällaisen haihattelun takana. On vain sellainen tunnekokemus ollut päällä kaiken jälkeen, että olisinpa voinut tehdä jotain. Olla hänelle enemmän läsnä tai tehdä parempia valintoja kaiken kaikkiaan. Olisinpa voinut tehdä jotain, että tältä oltaisiin voitu välttyä. Ap 

Hieno aloittajan teksti, voin siihen hyvin samaistua. Minultakin isä kuoli muutama vuosi sitten ja aivan samoja olen ajatellut. Suhde häneen oli läheisempi kuin suhde äitiini (olivat eronneet 30 vuotta sitten). Surua lisää se, että isäni oli äärimmäisen mustamaalattu muun perheeni taholta. Minua tuo muu perhe arvosteli siitä, että kuuntelin, arvostin ja ymmärsin isää, olimme läheisiä ja toisiamme arvostavia. Tämä ei sopinut muulle perheelle. Olen onnellinen, että hän sai kokea arvokkuutta ja merkityksellisyyttä ainakin jossain ihmissuhteessaan. Katkera olen siitä, mitä tämä muu perhe teki hänelle. Hyvin julmia ovat ihmiset toisilleen.

Ei he automaattisesti kaipaa lastenlasta. Ehkä kaikkien vanhempien kanssa ei voi viettää "enemmän aikaa" tai lainkaan, jos on helposti kiukustuva. Tai on erilaiset ihmiset keskenään. Vaikka miten yrittäisi. Ja ehkä jonkun suht kivan vanhemman kanssa joku uskaltaa vaikka matkustaa jos on rahaa tms. Usein vaan ei viitsi vanhempaa vaivata, vaikka maaseutuajelulle ja jos haluaisi tutkia maaseutua, osa tylsistyy odotellessa. Oli K-aika jolloin oltiin varovaisia ja moni on vieläkin. Usein vanhempi on ainoa turva joillekin maailmassa. Tai sitten lapsi vanhemmalle.

Ei niitä oma terveys kiinnosta jos ei kiinnosta. Äitimuorikin vetää tupakkia kuin korsteeni ja yskii tervaa niin että pahaa tekee kuunnella. Itselläni ei ole lapsia mutta eipä siskon lapsenkaan vuoksi näytä kiinnostavan elää mahdollisimman pitkään.

Tottakai suruaikana käy läpi kaikkea mahdollista, sitähän se sureminen on.

Aikanaan sitten huomaat, ettei muuta ollut mahdollista tehdä tai toisin toimia, kaikilla on kuitenkin se oma elämä ja oman elämän vaatimukset.

Isäsi oli vastuussa itsestään ja niin olet sinäkin vastuussa itsestäsi ja oman elämäsi laadusta.

Aikanaan hyväksyt sen, miten kaikki meni ja ymmärrät kokonaisuuden, kun tiedät enemmän kaikesta, ja kaikista asioihin vaikuttaneista syistä. Päästät irti isästä ja muistoista tai ainakin muistojen kertaamisesta ja raskaista tunteista. Kun suruaika päättyy, pääset palaamaan taas omaan normaaliin elämääsi, ja kiinni arkipäivään uudella ja paremmalla ymmärryksellä. Historian kirjoistakin on apua, kun tietää aiempien sukupolvien elämästä enemmän. Elettiin ihan toisin ja aika oli ihan jotain muuta kuin nykyinen elämä ja nykyisen elämänmuodon tavat ja vaatimukset.

Mun äidillä oli kolme lastenlasta ja olisi mielellään hänen kanssaan vietetty joulut vaikka hänen luonaan (tai meillä, kummin vaan) ja kesälomat mökillä. Mutta kun se pullo oli tärkeämpi kuin meistä kukaan. Tai edes oma terveys. Juoppo juo, ihan sama mitä siinä kukaan vieressä tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai ihan toisen mieliksi olisi pitänyt tehdä lapsenlapsia, että hän ehkä nyt olisi hengissä? 

 

Ehkä viisaammat ymmärtävät ajatukset tällaisen haihattelun takana. On vain sellainen tunnekokemus ollut päällä kaiken jälkeen, että olisinpa voinut tehdä jotain. Olla hänelle enemmän läsnä tai tehdä parempia valintoja kaiken kaikkiaan. Olisinpa voinut tehdä jotain, että tältä oltaisiin voitu välttyä. Ap 

Toki suruprosessissa käy läpi kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Mutta älä jää kiinni tämänkaltaisiin ajatuksiin, että olisit voinut omilla toimillasi muuttaa toisen ihmisen elämän suuntaa täysin. Voimia sinulle menetyksesi käsittelyyn. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai ihan toisen mieliksi olisi pitänyt tehdä lapsenlapsia, että hän ehkä nyt olisi hengissä? 

 

Ehkä viisaammat ymmärtävät ajatukset tällaisen haihattelun takana. On vain sellainen tunnekokemus ollut päällä kaiken jälkeen, että olisinpa voinut tehdä jotain. Olla hänelle enemmän läsnä tai tehdä parempia valintoja kaiken kaikkiaan. Olisinpa voinut tehdä jotain, että tältä oltaisiin voitu välttyä. Ap 

Hirveää paskaa. Lapset elävät itseään, eivät vanhempiaan varten. Eivätkä lapset voi estää vanhempiaan kuolemasta. Sinun valintasi ovat olleet sinun valintojasi. Lapsia ei synnytetä isovanhemmille.

Ap, sinun valintasi ovat sinun valintojasi, vanhemman valinnat ovat vanhemman valintoja. Lopeta ajoissa tuo jossittelu.

Vaikuttaa kyllä ihme provolta, jonka takana on katkera äiti, joka yrittää syyllistää veloja 😂😂

Jos oikeasti isäsi on kuollut, niin otan osaa.

Mutta ei kai kukaan voi tuollaista ajatella oikeasti, että isän vuoksi olisi pitänyt tehdä lapsi 😂😂

Kiitän vastauksista :) 

En minä sentään onneksi jatkuvasti tällaisia pohdi tai elä surussa. Nämä oikeastaan tulee silloin tällöin "ryöppynä" ja sitten itken, muistelen, suren, kaikkia tunteita. Sitten saattaa mennä taas viikko pari, etten mieti asiaa juuri lainkaan. Onneksi tämä suruaika on ollut helpompi kuin odotin. Joskus tietenkin sattuu mutta sitten se menee ohi eikä asiaa halua ajatella liikaa. Ap