Surettaa, mutta ilmeisesti ei saisi.

Taustaa : elämä ei ole juurikaan kohdellut silkkihansikkain, vaan henkistä  t u r p a a n v e t o a on tullut viime aikoina   vähän liikaakin.  Aina on toinen toistaan pahemmasta noustu, mutta nyt alkaa tulla raja vastaan.  En vaan jaksa enää.  Olen hakenut kyllä ihan ammattiapua, etten kuormittaisi lähipiiriä.   Mutta aina kun on hieman helpottanut, seuraaava isku on tullut jo kohti kasvoja ja on aloittanut prosessin alusta.  Alan kyllästyä siihenkin.

Nyt ongelmani on se, että olen  tahtomattani menettämässä loputkin siitä , mitä minulla on joskus ollut. Enkä puhu mistään isoista omaisuuksista, vaan elämälle oikeasti tärkeistä ja iloa tuovista asioista.

Samaan aikaan ystäväpiiristä tulee kokoajan iloisia uutisia : kihlauksia, raskauksia, hääkelloja, yhteenmuuttoja jne.   Toki olen heidän puolesta iloinen ja iloitsen heidän kanssaan.  Hyvin vähän tuon esiin sitä kuinka romuna itse olen, toki joillekkin kysyttäessä mainitsen.   Heidän hyvää tarkoittavat kommentit vaan alkaa mennä jo ihon alle, kun toistelevat minulle samaa mantraa : " no, nyt susta vaan tuntuu tolta, kylläse siitä vielä iloksi muuttuu".    En jaksa tuota mantraa kuunnella, sillä feikkihymyn pitäminen kasvoilla sattuu ihan saamaristi ja olen menettänyt elämänhalun- ja ilon.   Miksi en saa tuntea surua, vaan aina on ensimmäinen oletus, että hymyillä pitää, vaikka sitten väkisin?