Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään kokemusta, ettei lapsena saanut näyttää tunteita? Vanhempi alkoholisoitunut väkivaltainen narsisti?
19.01.2024 |
Tunteita ei saanut näyttää, ilokin kyseenalaistettiin. Tietenkin perheväkivalta vaikuttaa asioihin myös. Hyvin olen oppinut peittelemään tunteeni ja nyt harjoittelen edes olemaan niihin kosketuksissa.
Mutta siis onko kukaan vastaavan kohtalo omaava, tai muut jotka lapsena syystä tai toisesta tukahduttivat tunteensa, aikuisena saanut jotenkin vapaasti virtaamaan tunteitaan, ettei aina hiljennä niitä tai ylianalysoi? Miten se on onnistunut?
Kommentit (14)
Vierailija kirjoitti:
Salaan tunteeni, varsinkaan mitään rakkauteen viittavaa mun elämässä ei saa olla enkä missään nimessä näyttää kenellekään että olisin kiinnostunut. Sellaiset tunteet eivät vain kuulu minulle. Ollenkaan.
Eikä se toinen osapuoli muutenkaan olisi kiinnostunut minusta.
t. narsistin aikuinen lapsi
Onko ollut kiinnostusta parantua tästä?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuinen ihminen voi olla iankaiken lapsi tai sitten saattaa niin asiansa kuin tunteensa kuntoon.
En näe mitään mieltä sellaisessa käytöksessä, jossa tunteet ja/tai oma paha olo kaadetaan toisten niskaan, kultainen keskitie lienee löytämisen arvoinen aloittajalle.
Voi käydä myös toisinpäin:
Osa ihmisistä on niin tunteidensa vietävinä, että lähinnä tuijottaa heitä (ja yrittää olla nauramatta päin näköä) ja miettii sitten hetken: sata vuotta ja kuka välittää? Sitten jatkaa eteenpäin omaa elämäänsä. Tietysti sitä varoo, ettei tahallaan loukkaa toista, mutta
Ei kenelläkään ole velvollisuutta vastata toisen mieltymyksiin.
Ei tietenkään ole. Sinä olet ap uniikki lumihiutale.
Vierailija kirjoitti:
Salaan tunteeni, varsinkaan mitään rakkauteen viittavaa mun elämässä ei saa olla enkä missään nimessä näyttää kenellekään että olisin kiinnostunut. Sellaiset tunteet eivät vain kuulu minulle. Ollenkaan.
Eikä se toinen osapuoli muutenkaan olisi kiinnostunut minusta.
t. narsistin aikuinen lapsi
Mulla on niin sama! Olen kasvanut (kasvatettu ja myös koulukiusattu) ajattelemaan ettei rakkaus, parisuhteet tai edes ystävyyssuhteet, mitkään ihmissuhteet kuulu minulle. Viitaten alempaan viestiin, olen aikuisena haastanut tätä ja kaikkea muutakin oppimaani mutta vaikeaa on oppia ajattelemaan että ihmissuhteet kuuluvat mullekin, kun ympäristö vahvistaa ajatusta. Kukaan ei vaan kiinnostu. Romanttisia suhteita nolla, kukaan ei osoita mielenkiintoa, kaverisuhteet vaan hiipuu tai ei edes ala. Taidan olla menetetty tapaus. Äitini on tästä niin onnellinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Salaan tunteeni, varsinkaan mitään rakkauteen viittavaa mun elämässä ei saa olla enkä missään nimessä näyttää kenellekään että olisin kiinnostunut. Sellaiset tunteet eivät vain kuulu minulle. Ollenkaan.
Eikä se toinen osapuoli muutenkaan olisi kiinnostunut minusta.
t. narsistin aikuinen lapsi
Sama homma. Vanhemmat olivat kylmiä ja määräileviä. En koskaan nähnyt mitään hellyyttä heidän välillä, hyvin nuorena kävi jo selväksi miten meille lapsille ei kuulu mitkään normaalit seurustelut tai opiskelut. Nyt vanhemmalla iällä meistä neljästä sisaruksesta kaikki ovat naimattomia ja lapsettomia, vanhemmat ovat ihmetelleet että miksei ole perhettä
Minulla oli noin. Muutokseni lähti liikkeelle vähän alta nelikymppisenä.
Luin paljon psykologista kirjallisuutta, jotta opin ymmärtämään itseäni ja löytämään juurisyyt. Itseensä tutustuminen on sipulin kuorimista, pintaan aina nousee uutta. Tommy Hellsten avautui minulle parhaiten.
Lisäksi piti opiskella mindfulnessia ja meditointia, jotta oppi huomaamasn tunteet ja ottamaan ne vastaan.
Kymmenisen vuotta siihen pään selvittämiseen meni. Sen jälkeen prosessi piti pysäyttää. Ikuisuuksia ei itseään kannata vatvoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollainen kasvatus on nykyäänkin todella yleistä. Vaikka ammattikasvattajat huomioivatkin lasten tunnetaidot kiitettävällä tavalla (toisin kuin mitä asianlaita oli vielä viime vuosikymmenellä...) niin useimmista perheistä ei valitettavasti voi sanoa samaa.
Tuttua on.
Vain äidillä oli valta ja voima näyttää tunteensa, siis kiukkunsa ja vihansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Salaan tunteeni, varsinkaan mitään rakkauteen viittavaa mun elämässä ei saa olla enkä missään nimessä näyttää kenellekään että olisin kiinnostunut. Sellaiset tunteet eivät vain kuulu minulle. Ollenkaan.
Eikä se toinen osapuoli muutenkaan olisi kiinnostunut minusta.
t. narsistin aikuinen lapsi
Mulla on niin sama! Olen kasvanut (kasvatettu ja myös koulukiusattu) ajattelemaan ettei rakkaus, parisuhteet tai edes ystävyyssuhteet, mitkään ihmissuhteet kuulu minulle. Viitaten alempaan viestiin, olen aikuisena haastanut tätä ja kaikkea muutakin oppimaani mutta vaikeaa on oppia ajattelemaan että ihmissuhteet kuuluvat mullekin, kun ympäristö vahvistaa ajatusta. Kukaan ei vaan kiinnostu. Romanttisia suhteita nolla, kukaan ei osoita mielenkiintoa, kaverisuhteet vaan hiipuu tai ei edes ala. Taidan olla menetetty tapaus. Äitini on tästä niin onnellinen
Mä heivasin äiti-suhteeni mäkeen loppujen lopuksi.
Munkin äiti oli onnellinen, kun mulla oli vain äiti. Mutta tuohan on ihan sairasta, lasten kuuluu itsenäistyä, opiskella, seurustella, löytää oma tiensä ja paikkansa. Tämän sisäistin vasta kun sain omat lapseni.
Itsenäistyminen äidistä oli tuskallisen vaikeaa. Omia tunteita, ajatuksia, haaveita, mitään omaa ei ollut. Kotoa lähdettyäni olin rikki ja eksyksissä.
Eksyneelle ja rikkinäiselle nuorelle naiselle maailma on vaarallinen paikka ja niin oli minullekin.
Monen mutkan, yrityksrn ja erehdyksen kautta selvisin suurin piirtein ehjin nahoin ja järjissäni.
Silti vieläkin, reilusti yli nelikymppisenä, epäilen itseäni, olen varma, että hyvät asiat, tavalliset asiat, eivät ole minulle tarkoitettu. Tiedostan nykyisin, että tämä on ns false thinking ja tiedän mistä se tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Salaan tunteeni, varsinkaan mitään rakkauteen viittavaa mun elämässä ei saa olla enkä missään nimessä näyttää kenellekään että olisin kiinnostunut. Sellaiset tunteet eivät vain kuulu minulle. Ollenkaan.
Eikä se toinen osapuoli muutenkaan olisi kiinnostunut minusta.
t. narsistin aikuinen lapsi
Sama homma. Vanhemmat olivat kylmiä ja määräileviä. En koskaan nähnyt mitään hellyyttä heidän välillä, hyvin nuorena kävi jo selväksi miten meille lapsille ei kuulu mitkään normaalit seurustelut tai opiskelut. Nyt vanhemmalla iällä meistä neljästä sisaruksesta kaikki ovat naimattomia ja lapsettomia, vanhemmat ovat ihmetelleet että miksei ole perhettä
Meillä myös näin, eli kolmesta sisaruksesta 2 on parisuhteettomia ja lapsettomia. Yllätys yllätys siskoni joka on aina ollut vanhempieni, erityisesti äitini suosikkilapsi jonka asiat järjestettiin parhain päin lapsuudessa, ei ole päivääkään aikuisena ollut sinkkuna. Äiti saarnasi mulle miten perheet ja kaverit on turhia, mutta on aina hehkuttanut siskoni elämää ja parisuhteita ja varsinkin nyt lapsenlastaan. Antanut ymmärtää jopa, että haluaisi lisää lapsenlapsia mutta sitten taas että mun ei kuulu niitä hankkia. Terv 5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isä kasvatettiin kieroon 1950- ja 1960-lukujen aikana ja siitä seurasi se, että pääsin "nauttimaan hedelmistä", jotka oli ihan mua varten tehty. Isä ja äiti olivat naimisissa yli 20 vuotta ja koko tuona aikana, eikä sen jälkeenkään, isässäni ei tapahtunut minkäänlaista ihmisenä kasvamista. Ihmettelen vähän äitiänikin, että miksi hän ei jättänyt sitä tyyppiä jo lyhyen seurustelun jälkeen, vaan jatkoi suhdetta ja meni jopa naimisiin. Niin hulluja juttuja oli jo alussa, että vähänkin järkevä nainen olisi juossut pakoon. Isäni oli myynyt omin päin äitini tavaroita ja pitänyt rahat. Arvosteli, lyttäsi, haukkui ja heitti äitini hymytyttöpatsaan seinään. Äitini vielä liimasi patsaan kasaan, ja muistan lapsena katselleeni kirjahyllyssä ollutta korjattua hymytyttöpatsasta.
Meillä kotona ei saanut tunteita ilmaista, mutta isä itse ilmaisi tunteensa turhankin suuresti - aina huutamalla ja raivoamalla. Sairas mies. Jos nauroi, se oli tyhmyyttä. Tai sai nauraa, vain jos nauroi samalle millä hän. Jos itki, se oli naurun aihe tai muuten negatiivista, väärin. Jne. Edes elää ei saanut. Jos ovi hieman kolahti sitä sulkiessa, niin tämä alkoi pää punaisena huutamaan ovien paiskomisesta. Jos valo paloi edes sekunnin pidempään kuin mitä huoneessa oli, niin alkoi huuto valojen turhaan polttelusta. Jos astiat vähän kilisivät tiskatessa, niin huutoa tuli. Pienistä äänistä alkoi huuto raivo, kuinka paiskotaan tavaroita. Oikein sellaista asioiden suuresti liioittelua. Myös yskiminen oli kielletty. Kun vaikka äitini sattui yskimään, niin isäni alkoi huutaa, että älä tukehdu siinä!
Hirveä kohtalo äidillä saada sellainen mies ja meillä lapsilla hirveä kohtalo saada sellainen isä. Mitään se ei meille hankkinut ja ne mitä hankki, olivat kelvotonta, surkeita. Aina. Niistä kun jotain sanoi, alkoi hirveä huutaminen, kuinka ei kelpaa jne. Äitini oli kotiäiti, jolle isäni antoi pari tyyliin pari kymppiä ruokarahaa ja oletti, että äitini ostaa sillä satasen edestä. Sitten haukkui ja huusi, mitä oli kaupasta ostettu. Hän oikein järjesti niitä tilanteita, joista pääsi huutamaan ja haukkumaan. Tai sitten teki muuten vain tikusta asiaa, halkoi hiuksia, saivarteli jne. Alkoholismi selittää tosi paljon sitä, miten hän toimi ja millainen hän oli.
Vierailija kirjoitti:
Mun isä kasvatettiin kieroon 1950- ja 1960-lukujen aikana ja siitä seurasi se, että pääsin "nauttimaan hedelmistä", jotka oli ihan mua varten tehty. Isä ja äiti olivat naimisissa yli 20 vuotta ja koko tuona aikana, eikä sen jälkeenkään, isässäni ei tapahtunut minkäänlaista ihmisenä kasvamista. Ihmettelen vähän äitiänikin, että miksi hän ei jättänyt sitä tyyppiä jo lyhyen seurustelun jälkeen, vaan jatkoi suhdetta ja meni jopa naimisiin. Niin hulluja juttuja oli jo alussa, että vähänkin järkevä nainen olisi juossut pakoon. Isäni oli myynyt omin päin äitini tavaroita ja pitänyt rahat. Arvosteli, lyttäsi, haukkui ja heitti äitini hymytyttöpatsaan seinään. Äitini vielä liimasi patsaan kasaan, ja muistan lapsena katselleeni kirjahyllyssä ollutta korjattua hymytyttöpatsasta.
Meillä kotona ei saanut tunteita ilmaista, mutta isä itse ilmaisi tunteensa turhankin suuresti - aina huutamalla ja raivoamalla. Sairas mies. Jos nauroi,
Lainaukset eivät ilmeisestikään toimi, mutta näkee tuosta, mihin kirjoitukseen viittaan.
Minulla oli ihan samanlainen isä. Käytös täysin samaa, lapsena tuskin uskalsin hengittää. Kirjaimellisesti.
Muistan pelänneeni niin kovasti, että en ajoittain pystynyt puhumaan. Sitten pelkäsin ja murehdin, että mitä jos en enää ikinä voi puhua, miten pärjään aikuisena, mitä työtä voin tehdä.
Isäni oikein innostui tästä hiljaisuudestani, nyt on tyttö oppinut olemaan. Paitsi kohta sekin oli väärin, kun tuo tyhmä ei saa sanaakaan suustaan.
Minusta on ihme, että olen hengissä. Ihme, että puhun, tunnen, elän, rakastan, teen työtä, hengitän.
Tämän ihmeen löytämiseksi minun täytyi katkoa kaikki yhteydet lapsuuteeni. Edes vanhassa kotikaupungissani en enää käy.
Salaan tunteeni, varsinkaan mitään rakkauteen viittavaa mun elämässä ei saa olla enkä missään nimessä näyttää kenellekään että olisin kiinnostunut. Sellaiset tunteet eivät vain kuulu minulle. Ollenkaan.
Eikä se toinen osapuoli muutenkaan olisi kiinnostunut minusta.
t. narsistin aikuinen lapsi