Kuinka saat psyykattua itsesi johonkin mikä sinua pelottaa?

Se on vaan mentävä. Turha vatuloida liikaa. Ajattelee että ne on ihan mukavia, osaavia ja ainakin minun kohdallani ovat aina olleetkin. Eihän siellä mikään toimenpide nykyään enää pitäisi sattua, puudutuksenlaitto nippaa vähäsen.  Ajattelee niin, että terveyden takia kokee hetkisen epämukavuutta. Tuollaiset jutut vaan on pakko oppia hyväksymään.

Kuvittelen että siellä minua odottaa hyvä iso tissinen nainen pora kädessä ja voin toljottaa tissejä samalla kun hampaani korjataan.

Iski tämäkin vaiva kuin metrinen halko naamaan, ei pitänyt kys hampaassa olla ongelmaa ja nyt olen varma, että tuo pitää koko paska repiä pois, on aiemmin osin poistettu hammas johon sattuu kaikki paine eli en voi esim.syödä ruokaa sillä puolen suuta. Juurihoitoon en ala, ottaakoot pois, ainoa vain että sitten ei ole toisella puolen alaposkaria kuin 2-3 hammasta jäljellä. Poistoistakin huonoja kokemuksia, lähti se verihyytymä pois liian aikaisin ja leukaluu/hermot paljastui, siitä sitten aika hwlvetillisen kivun saattelemana takaisin lekuriin, puhdistukset, mömmötamponit, tikit ym ja kesti aika hiivatin kauan, että umpeutui ja normalisoitui.

Ap

Jossain vaiheessa tulee vähän niin kuin pakko, että pitää mennä hampukalle. Burana suuhun ja sellaista. Osa on kyllä ollut kuin hammaslääkärit helv*tistä ja hygienisti vielä syvemmältä.

Katsoitko poraajan tisuja?

Isompi pelko, mitä tapahtuu, jos en mene hammaslääkäriin. Yksi näkyvä hammas jo poistettu eikä varaa hankkia tekaria tilalle, ikävää elämä tämän häpeän kanssa.

Ällöttää ihmiset jotka ei pidä suuhygienista huolta.

Mulla paniikkihäiriö ja tällä viikolla jouduin magneettikuvaukseen (ahdas tuubi ja helvetinmoinen meteli 45min ja tuntui että järki lähtee.) Sain kyllä käyttää kaikki mielen kikkakolmoset että pystyin olemaan siinä. Kivun ja hurjan valvomisen takia olin kylläkin superherkillä mutta kuitenkin. Ei siinä auta olla kuin "tulta päin" ja miettiä että tämä on helvetillisyydestään huolimatta helpompi tie kuin se että jättää jonkin tärkeän jutun hoitamatta. Se että ei hoida asioitaan on AINA rankempi tie loppujen lopuksi. Sitten tietysti kannattaa opetella esim. kaikenmaailman hermoston rauhoittamistekniikoita mitä pystyy myös ääritilanteissa käyttämään. Pitää koittaa suhtautua itseen myötätuntoisesti ja kannustavasti, ei syyllistäen siitä että ahdistaa.

Yritän selviytyä askel kerrallaan. No kunhan nyt laitan vaatteet päälle. No kunhan nyt vaan pääsen terveyskeskuksen ovesta sisään. No kunhan nyt pääsen odotushuoneeseen istumaan. Ja niin edelleen, vaihe kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Yritän selviytyä askel kerrallaan. No kunhan nyt laitan vaatteet päälle. No kunhan nyt vaan pääsen terveyskeskuksen ovesta sisään. No kunhan nyt pääsen odotushuoneeseen istumaan. Ja niin edelleen, vaihe kerrallaan.

Ihan hirveän hyvä pointti! Pakottaa itsensä keskittymään siihen yhteen asiaan mitä juuri _sillä hetkellä_ pitää tehdä että asiat hoituvat. Se että kelailee etukäteen mitähän mahtaa tapahtua ja kuinka selviän ei auta, vaan päinvastoin vie voimia jolloin itse h-hetkellä onkin ihan loppu. 

Ajattelen miten kivaa on sitten kun tehtävä on ohi.

Yleensä jo se helpottaa oloa, että pelottavan asian hoitaminen on päässyt käyntiin. En itse pelkää hammaslääkärillä käymistä, mutta jos otan sen esimerkiksi, niin siinä operoitavana makaaminen olisi jo voiton puolella olemista. Odottaminen ja jahkailu on se piinallisin osuus monesti.

Opamoxilla 😅

Käyn pelkohammaslääkärillä, selittää mitä tekee ja laittaa tarpeeksi puudutetta.

Esiintymisjännitys on aika paha, mutta ajattelen, ettei yleisö ole musta kiinnostunut vaan mun asiasta. Esityksen jälkeen on hyvä palkita itsensä. Oon kyllä selvinnyt isoistakin esiintymistilaisuuksista (väitös), mutta nyt etätyön aikana sosiaaliset kontaktit olleet vähissä ja pienetkin ryhmässä puhumiset jännittävät. Jos alkaa välttelemään, se pahentaa tilannetta.

Aa että hammaslääkäri! Yksi inhokki numero uno! Ja aina ovat asiallisia ja mukavia, mutta se ei olekaan se juttu ja pointti.

Muutoinkin vihaan lääkärissä käyntiä. Se tutkiminen ja välineillä tökkiminen on ahdistavaa. Se, että tietää olevansa vikojen etsinnän kohteena, vaikka sehän on se tarkoituskin, eli löytää ne viat ja hoitaa. Ja työtähän hekin vain tekee ja sitä yrittää olla nätisti ja avulias, Mutta aa että, aa että.

Vierailija kirjoitti:

Esiintymisjännitys on aika paha, mutta ajattelen, ettei yleisö ole musta kiinnostunut vaan mun asiasta. Esityksen jälkeen on hyvä palkita itsensä. Oon kyllä selvinnyt isoistakin esiintymistilaisuuksista (väitös), mutta nyt etätyön aikana sosiaaliset kontaktit olleet vähissä ja pienetkin ryhmässä puhumiset jännittävät. Jos alkaa välttelemään, se pahentaa tilannetta.

Tämä, mutta minua auttoi jotenkin oudosti, kun pidin opintoihini liittyvää esitelmää itseäni varmaan 20-vuotta nuoremman tytön kanssa. Ennen esitystä tsemppailtiin toisiamme perinteisesti, että hyvin se menee. Tää nuori tyttö sitten sanoi, että hyvin se menee tai sitten ei mene hyvin ollenkaan.

Niin tosiaan, ei se välttämättä edes mene aina hyvin. Miksi yrittää nostaa rimaa ennen esitystä niin korkealle, kun voi sen laskea alaskin? En tiedä osaanko selittää tätä. Mutta tuo auttoi minua. Kiitos sille nuorelle tytölle. Oppia ikä kaikki.

Kuoleman hyväksyntä. Mikään ei pelota kun on jo kuollut.

Saan aina hammaslääkärissä Dormicumia esilääkkeeksi.

Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja yritän vain aina ajatella, että se on pian ohi. Yritän yleensä luoda tilanteet sellaisiksi, että pystyn lähteä kesken kaiken pois. Ei tarvitse itseasiassa ikinä lähteä, mutta rauhoittaa mieltä, kun tietää sen olevan mahdollista. Yritän ajatella, että sillä ei ole mitään väliä, miten se menee, kunhan se menee ja selviydyn. Ja myös sitä toistelen itselleni, että ihmiset lähinnä pitää mua sympaattisena, jos huomaavat olevani ahdistunut tai peloissani. Eivät ne ole mua kohtaan vihamielisiä.

Mutta toisaalta pelkoa on myös hyvä välillä kuulostella. Joskus pelko kertoo, että asiaa ei pidä tehdä. Olen itse ainakin vienyt itseäni liian pelottaviin tilanteisiin ja sen jälkeen olen ahdistunut pahasti sekä sulkeutunut pitkäksikin ajaksi. Yritänkin sitten pohtia, että onko tämä vain tavallista pelkoa vai varoittaako pelko mua jostain oikeasti liian rajusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritän selviytyä askel kerrallaan. No kunhan nyt laitan vaatteet päälle. No kunhan nyt vaan pääsen terveyskeskuksen ovesta sisään. No kunhan nyt pääsen odotushuoneeseen istumaan. Ja niin edelleen, vaihe kerrallaan.

Ihan hirveän hyvä pointti! Pakottaa itsensä keskittymään siihen yhteen asiaan mitä juuri _sillä hetkellä_ pitää tehdä että asiat hoituvat. Se että kelailee etukäteen mitähän mahtaa tapahtua ja kuinka selviän ei auta, vaan päinvastoin vie voimia jolloin itse h-hetkellä onkin ihan loppu. 

 

Toisaalta sitten taas osaa helpottaa se, että on ottanut tarkalleen selvää, että mitä tulee tapahtumaan. Tietysti se pelkkä kelailu ei välttämättä auta, mutta monia helpottaa, jos on selvittänyt valmiiksi, että mitä sanon, mihin menen, millainen rakennus on, mistä ovesta menen jne.