Vanhemmat liikaa kuvittelevat, että kasvattamalla voisi päättää, mitä lapsi tuntee ja miten käyttäytyy

Näkeehän sen tälläkin palstalla. Sädekehä on mammoilla päässä.

No mä en ole koskaan osannut "kasvattamalla kasvattaa". Esimerkki normaalista elämästä ja käytöksestä on annettu ja on toiminut omien 4:n lapsen kohdalla

Janna Manninen. Kuulostaa joltain koomiselta lastenohjelman hahmolta.

Vierailija kirjoitti:

No mä en ole koskaan osannut "kasvattamalla kasvattaa". Esimerkki normaalista elämästä ja käytöksestä on annettu ja on toiminut omien 4:n lapsen kohdalla

meillä tuo ei toiminut tuon yhden lapsen kohdalla. Me vanhemmat olemme aika pedantteja, siistejä, äärirehellisiä, täsmällisiä. Toisesta lapsesta kasvoi kaikkea muuta.

Onneksi on tullut opiskeltua kasvatustieteitä. Muuten olisin voinut kuvitella, että meidän 10 ensimmäistä vuotta hyvin helppo, kiltti ja aurinkoinen lapsi olisi ihan vaan kasvatuksemme ansiota. Tai ehkä olisin ymmärtänyt oman kasvatuksen vaikutuksen rajallisuuden muutenkin näin esimurrosiän alkaessa, kun lapsi repii rajoja ja kaiken kanssa on vääntöä ja hankalaa. Ei tässä auta muu kuin tehdä parhaansa ja toivoa, että osaa edes jotenkin eikä mokaa pahasti.

Ääripäät on huonoja. Jos kaikki pyörii vanhemman tarpeiden ympärillä tai vaihtoehtoisesti lapsen ympärillä. 

Vierailija kirjoitti:

Ääripäät on huonoja. Jos kaikki pyörii vanhemman tarpeiden ympärillä tai vaihtoehtoisesti lapsen ympärillä. 

et sitten lukenut ylläolevaa tekstiä? 

ei tarvitse edes olla ääripää, vaan teet mitä tahansa, niin saat traumoja aikaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi on tullut opiskeltua kasvatustieteitä. Muuten olisin voinut kuvitella, että meidän 10 ensimmäistä vuotta hyvin helppo, kiltti ja aurinkoinen lapsi olisi ihan vaan kasvatuksemme ansiota. Tai ehkä olisin ymmärtänyt oman kasvatuksen vaikutuksen rajallisuuden muutenkin näin esimurrosiän alkaessa, kun lapsi repii rajoja ja kaiken kanssa on vääntöä ja hankalaa. Ei tässä auta muu kuin tehdä parhaansa ja toivoa, että osaa edes jotenkin eikä mokaa pahasti.

 

Psykologiystäväni sanoi aikanaan samaa. Jos hänellä olisi ollut vain esikoinen, olisi hän kuvitellut olevansa erinomainen kasvattaja. 

Aika harva vanhempi taitaa niin kuvitella, ehkä aluksi, mutta jossain vaiheessa varmasti huomaavat rajallisuutensa. Mutta muu yhteiskunta olettaa niin ja syyttää vanhempia kaikesta. Huomaahan sen täälläkin, kun puhutaan kaikista teinimurhaajista ym, että vanhempia syytetään rajusti. Toki vanhemmat varmasti jotain virheitä ovat tehneet, mutta joku toinen yksilö samoissa kasvuoloissa olisi voinut kasvaa erilaiseksi. Kuten jutussa on sanottu, ei kenenkään kasvatus mene täydellisesti, mutta osan kohdalla virheistä on vähemmän haittaa. Jokaisella on oma persoona jo syntyessä ja kasvuolosuhteet vaikuttavat kyllä, mutta rajallisesti. Lisäksi olosuhteita on muutkin kun vanhempien luomat kotiolot, jos teini ajautuu ns vääriin porukoihin niin vanhempien keinot voi olla aika rajalliset. 

Käytökseen vaikuttaa kasvatus. Tunteisiin ei, mutta kasvatus vaikuttaa miten tunteita käsittelee

Vierailija kirjoitti:

Käytökseen vaikuttaa kasvatus. Tunteisiin ei, mutta kasvatus vaikuttaa miten tunteita käsittelee

höpö höpö. Luepa tuo artikkeli itsekin.

Olisin rikas, jos olisin saanut euron joka kerta, kun joku on sanonut, että olisi pitänyt alkaa kasvattaa jo ennen murrosiän alkua. Olisi vaan hauska tietää mitä nämä ihmiset olisivat tehneet itse toisin, kun lapsi oli kuin enkeli, totteli kerrasta, halusi itse aina noudattaa sääntöjä pilkulleen ja eikä tehnyt mitään tyhmyyksiä. Kunnes murrosiän alkaessa kuin yhdessä yössä kaikki kääntyi päälaelleen.

Murrosikä on vanhemmillekin hyppy tuntemattomaan. Eletään päivä kerrallaan ja toivotaan, että oma pinna kestää ja yritetään repiä huumoria sieltä mistä sitä saa. Harva tahallaan traumatisoi lapsiaan, mutta minusta on hyvä, että tällaisista puhutaan. Me vanhemmatkin kuitenkin usein elämme stressaavien asioiden keskellä eikä aina riitä kärsivällisyyttä murrosiän kuohuissa seilaavalle teinille. Itsellänikin on sen murrosikäisen lisäksi muistisairaus vanhempi sekä stressaava työ, jonka ohella yritän toipua omasta työuupumuksesta ja unettomuudesta. Lisäksi vielä olen tuon murrosikäisen kanssa paljon kahdestaan, sillä mies on työssä, jossa tulee paljon matkustelua. Siinä on paljon kaikkea kerralla. Mutta tuon artikkelin kaltaiset jutut ovat kyllä kullan arvoisia muistutuksia siitä, että ei voi jäädä märehtimään omia ongelmiaan, vaan se oma ihana lapsi tarvitsee tukea ja rakkautta murrosiän kuohujen keskellä myös. 

Valitettavasti näin luulee myös lastensuojelu, että lapsi on kone mihin ohjelmoidaan tunteita ja käytöstä ja se sitten suorittaa virheettömästi tämän ohjelman. Huonosti käyttäytyvät lapset on vain huonosti koodaavien vanhempien syy.  Olisitte nähneet sen ilmeen mikä oli paikallisella sosiaalitoimen johtajalla kun kerroin sille päin naamaa, että lapsi on ihminen jolla on oma itsenäinen kokemusmaailmansa, jo syntymässä saatu perus persoona joka pitkälle määrittää sen miten tämä vastaanottaa elämässä kokemuksia vastaan eikä mikään kone johon käskyt syötetään. Se, että minä näen jotenkin jonkun asian ei tarkoita, että se näkyy lapsen kokemusmaailmassa samoin tai että hän näkisi minun käsityseni asioista itselleen hyödyllisenä tai hänen kokemusmaailmaansa hyväksyttävänä. Miten se on niin hevetin vaikea tajuta, että lapset on ihmisiä?

No oma eriytyminen tapahtui lopullisesti vasta kun täytin 40v. Siihen asti olin ollut pienestä asti perheessäni vara-äiti ja pienempien kaitsija. Aina oli joku, jolla semmoisia isompia murheita ja tarpeita, jotka tekivät selväksi sen, että minun oli parasta olla huomaamaton, vaivaton, avuksi, tueksi ja hiljaa. Mm. vammainen sisarus. Siitä jatkui nuoruus kuunnellen arvostelua ja vähättelyä. Edelleen joka solulla koitin olla mieliksi. Ja aikuisena tehtäväni oli mukisematta toimia koko perheeni (etenkin äitini) pahan olon oksentamisen paskasankona. Minun tehtäväni oli kuunnella. Kannatella. Vaikka oli omat lapset ja perhe. Omat tarpeet. Niitä vähäteltiin ja annettiin käsittää "Miten helpolla olet päässyt". 

Vasta nelikymppisenä puhalsin pelin poikki. Tuli välikohtaus, jossa minut tarpeettomasti jälleen kerran lytättiin. Ja jopa lapseni vedettiin lyttäyksen kohteeksi. Se riitti. 

Omien lasten kanssa. Olen toiminut tietoisesti toisin. Antanut tunteille tilaa. Kuunnellut myös lapsia. Kannustanut luontevasti kiinnostavaan suuntaan sen sijaan, että olisin pienestä asti lyönyt jonkun tietynlaisen leiman otsaan. Oma leimani oli "Aina iloinen ja reipas hoivaaja".

Toistaiseksi saldo on se, että aikanaan päiväkoti, nykyään koulu ja harrastukset sekä kaveripiirit ovat antaneet viestiä siitä, että lapseni soljuvat ilman kummempia pinnistelyjä muiden mukana. Hommat sujuu. Ainoa kritiikki, että lapseni (teini-ikäisiäkin jo) olisivat jotenkin "vaikeita ja vääränlaisia" on oman äitini suusta. Ihmiseltä, jolle ei oikeasti koskaan loppujen lopuksi kelpaa mikään ja joka pitää yllään "kaikkeni olen aina muiden eteen uhrannut" viittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytökseen vaikuttaa kasvatus. Tunteisiin ei, mutta kasvatus vaikuttaa miten tunteita käsittelee

höpö höpö. Luepa tuo artikkeli itsekin.

En lue! Ei tarvitse lukea kaikkea kevyttä diiba-daabaa. Oma kokemukseni itseni kanssa ja lapseni kasvattaneena todistaa järkeen istuvan asian. 

Niinpä. Monille tuo on tuttua. Edelleen kun on aikuinen ja vanhempi vanha. Siihen aikaan tosin käytös oli lapsilla ihan hyvää. Mutta ei lapsen tunteita voi määrätä.