Kuinka kylmä äidin pitää lapsuudessa olla, jotta saa aikaiseksi trauman?

Kyllä se jo riittää että ei vastaa lapsen tunteisiin eli palauta vihausuuden jälkeen lämpöä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se jo riittää että ei vastaa lapsen tunteisiin eli palauta vihausuuden jälkeen lämpöä. 

missä ajassa? Kahden minuutin jälkeen? Päivän jälkeen?

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Meillä kaikki meni pieleen kun oltiin pieniä.

Äitini oli aina vihainen ja kyllästynyt. Jatkuvaa vihaa ja raivoa. Poukkoilevaa käytöstä mutta pahin oli se että tuntui että hän oikeasti vihasi meitä lapsia. Isä oli lähinnä juoksupoika. 



Mistään ei puhuttu, ei keskusteltu yms piti vain osata tehdä kaikki oikein.

Siskolla oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Tietysti geenit altistavat mutta traumaterapeuttini on kertonut että todennäköisesti häiriön taustalla on ongelma kiintymyssuhteessa. Toisella siskolla on psykoottinen masennus. Lahjakas ja herkkä ihminen johon äitimme latasi hirveästi odotuksia. Mutta hän ei selviä työelämästä juuri traumataustan vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Totta. Ja tämän hoitaminen viimeistään aikuisuuden kynnyksellä on ehdottoman tärkeää jotta sama trauma ei siirry seuraavaan sukupolveen.

**

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Mitäs jos lapsi on oikeasti pettymys äidille? Temperamentti on täysin eri, eikä äiti kykene ymmärtämään lasta, vaikka kuinka haluaisi? 



Helppo vastaus on, että menisi terapiaan, mutta eihän tuollaiseen saalähetettä, ja kallistakin on. Ja itsensä muuttaminen on hidasta. Monta vuotta ehtii mennä pettyneenä.

Auttaako tähän se, että äiti kuitenkin toimii oikein?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Mitäs jos lapsi on oikeasti pettymys äidille? Temperamentti on täysin eri, eikä äiti kykene ymmärtämään lasta, vaikka kuinka haluaisi? 



Helppo vastaus on, että menisi terapiaan, mutta eihän tuollaiseen saalähetettä, ja kallistakin on. Ja itsensä muuttaminen on hidasta. Monta vuotta ehtii mennä pettyneenä.

Auttaako tähän se, että äiti kuitenkin toimii oikein?

Ei sellaista tapahdu että lapsi olisi pettymys äidille, jos äiti on psyykkisesti tasapainossa. Lapsen käytös ja kasvatus voi tarjota haasteita kyllä, mutta eiköhän niihin saa apua neuvolasta. Äidin tehtävä on rakastaa lastaan, ja osittaa se lapselleen. Sillä ratkeaa 99% kaikista arjen murheista. Eikä alkaa jauhaa jostain nepsy- tai adhd oireista, joilla selittää oman vajavuutensa vanhempana. Äidin ongelmallinen vanhemmuus vaurioittaa lapsen kehitystä vakavasti. Valitettavasti tämä on monesti ylisukupolvista, eli äidin oma lapsuus on ollut emotionaalisesti vaurioitunut, ja nyt äiti siirtää ongelmaa omalle lapselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Mitäs jos lapsi on oikeasti pettymys äidille? Temperamentti on täysin eri, eikä äiti kykene ymmärtämään lasta, vaikka kuinka haluaisi? 



Helppo vastaus on, että menisi terapiaan, mutta eihän tuollaiseen saalähetettä, ja kallistakin on. Ja itsensä muuttaminen on hidasta. Monta vuotta ehtii mennä pettyneenä.

Auttaako tähän se, että äiti kuitenkin toimii oikein?

Ei sellaista tapahdu että lapsi olisi pettymys äidille, jos äiti on psyykkisesti tasapainossa. Lapsen käyt

hmmm. Itse ajattelen, että me kaikki olemme kotivammaisia. Vaikka vanhemmat olisivat päästään riittävän terveitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Mitäs jos lapsi on oikeasti pettymys äidille? Temperamentti on täysin eri, eikä äiti kykene ymmärtämään lasta, vaikka kuinka haluaisi? 



Helppo vastaus on, että menisi terapiaan, mutta eihän tuollaiseen saalähetettä, ja kallistakin on. Ja itsensä muuttaminen on hidasta. Monta vuotta ehtii mennä pettyneenä.

Auttaako tähän se, että äiti kuitenkin toimii oikein?

Ei sellaista tapahdu että lapsi olisi pettymys äidille,

 

Samaa mieltä. Muutenhan me kaikki olisimme täydellisiä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se jo riittää että ei vastaa lapsen tunteisiin eli palauta vihausuuden jälkeen lämpöä. 

Tuossa on se perä, että hyvä vanhempi kyllä tajuaa miten epäsuhtainen lapsen ja aikuisen suhde on, lasta voi siis periaatteessa muokata ja siirtää häneen omat huonot fiiliksensä jos ei tajua sen olevan väärin.

Ja hyvää on selittää miksi ja mistä suuttuu. Jos kimpaantuu omaa väsymystään tai erehtyy luulemaan jotakin lapsen toimista se pitää korjata. Kohtuuttomuus ja toistuva epäoikeudenmukaisuus tuottaa kipua, jota lapsi ei pysty järkeilemään, koska siinä ei ole järkeä. Samoin ilkeys ja pilkallisuus, jonka tarkoitus on saada lapsi tuntemaan avuttomuutta. Lapsi ei valitettavasti pääse omin neuvoin pakoon tahallisen haavoittavaa ympäristöä vaan sopeutuu siihen aina elävyytensä kustannuksella. 

Entäs jos toinen vanhemmista (isä) on täysin välinpitämätön lapsistaan? Koko aikuisiän olen ollut varma, ettei kukaan mies pysty minua rakastamaan. Ja itse en siihen pysty, eihän miehet voi naista rakastaa, ehkä hiukan välittämään vain. Tähän uskon edelleen, vaikka parisuhteessa olenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Totta. Ja tämän hoitaminen viimeistään aikuisuuden kynnyksellä on ehdottoman tärkeää jotta sama trauma ei siirry seuraavaan sukupolveen.

Häiriöisyyden aste tulee juuri siitä, tajuaako taustansa viallisuuden suhteessa optimaaliseen lasta kunnioittavaan lapsuuteen ja alkaa korjata sitä, vai kieltääkö sen haitallisuuden. Moni kaltoin kohdeltu voi olla suorastaan ylpeä siitä miten selvisi ja vain karaistui. Näin ollaankin jo oikeutettu väkivaltaisen käytöksen siirto ympäristöön, puolisoon, lapsiin. Toisin sanoen koettu avuttomuuden ja häpeän kokemus kielletään, unohdetaan, mutta juuri siksi se siirretäänkin häpäisyksi ja alistamiseksi. Tuon takia lasta ei saa pahoinpidellä muka kasvatuksen varjolla kuten ennen on paljon tehty.

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos toinen vanhemmista (isä) on täysin välinpitämätön lapsistaan? Koko aikuisiän olen ollut varma, ettei kukaan mies pysty minua rakastamaan. Ja itse en siihen pysty, eihän miehet voi naista rakastaa, ehkä hiukan välittämään vain. Tähän uskon edelleen, vaikka parisuhteessa olenkin. 

Hän ei välttämättä ole biologinen isäsi.

Niin, vaikea sanoa, se riippuu niin lapsen temperamentista, ja äidin myös.

Oma äitini ei raivonnut, mutta oli kylmä. Itse olen enemmän etelämaalaistyyppinen, innostun helposti, räjähdän helposti, pyydän anteeksi, kerron joka päivä rakastavani. Ihan varmasti lapset siitäkin saavat traumoja, muistavat koko ikänsä töksäytyksen, jonka olen jo viidessä minuutissa unohtanut.

Onneksi he vaikuttavat äänekkäiltä, vilkkailta ja estottomilta, ainakin toistaiseksi. Itse olin lapsena todella herkkä ja puhkesin kyyneliin pienimmästäkin moitteesta.

Jokainen traumatisoituu jostakin, mutta toivoisin eniten lasteni oppivan, että asioita voi korjata ja tulla kuulluksi.

Yrität hölmösti yksinkertaistaa monimutkaista asiaa. 

Huom! Myös isät aiheuttavat traumoja lapselle, koulukiusaaminen, työpaikka kiusaaminen, naapurin lapset ym. Miksi vain äidit tässä aloituksessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos toinen vanhemmista (isä) on täysin välinpitämätön lapsistaan? Koko aikuisiän olen ollut varma, ettei kukaan mies pysty minua rakastamaan. Ja itse en siihen pysty, eihän miehet voi naista rakastaa, ehkä hiukan välittämään vain. Tähän uskon edelleen, vaikka parisuhteessa olenkin. 

 

Hän ei välttämättä ole biologinen isäsi.

Eivätkä nekään, jotka ovat onnistuneet välittämään rakkauden kokemuksen lapsilleen, ole välttämättä näiden biologisia isiä. Hatunnosto jokaiselle hyvälle isähahmolle ja risukimppu huonoille, biologiasta riippumatta.

-ohis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lapsi mene rikki äidin tunnetiloista vaan siitä, että äiti kieltää omat ja lapsen tunteet, on välinpitämätön, on puhumaton, ei vastaa tai reagoi lapsen hätään jne. Jo kovin pienikin lapsi huomaa, ettei kelpaa jostain syystä äidille. Kelpaamattomuuden ja häpeän tunne aiheuttavat trauman. 

Mitäs jos lapsi on oikeasti pettymys äidille? Temperamentti on täysin eri, eikä äiti kykene ymmärtämään lasta, vaikka kuinka haluaisi? 



Helppo vastaus on, että menisi terapiaan, mutta eihän tuollaiseen saalähetettä, ja kallistakin on. Ja itsensä muuttaminen on hidasta. Monta vuotta ehtii mennä pettyneenä.

Auttaako tähän se, että äiti kuitenkin toimii oikein?

Jos äiti kykenee tuollaiseen rehellisyyteen (haluaisi tuntea toisin muttei voi) niin hänhän voi parhaassa tapauksessa koettaa etsiä lapsen läheisyyteen ihmisiä jotka voivat korjata äidin tunnevajetta. Valitettavasti tuo taitaa toteutua vain aika harvoin niin että äiti tekee aloitteen. Usein ympäristö (lähisuku) ottaa koppia lapsesta, johon oma vanhempi ei kykene kiintymään, mutta tämäkään ei ole itsestäänselvyys enää kun ihmiset elävät eristyneemmin.

Hyvä ajatus se että lapsen kasvattamiseen tarvitaan yhteisö, kylä. Nyt tämä toteutuu vain osin: moni työnsä puolesta lasta hoivaava/opastava katoaa jäljettömiin, vaikka hän voisi olla hyvinkin suureksi avuksi lapsen persoonan tukemisessa. 

Jotkut nyt saa traumoja siitäkin, että ei saanut pukeutua samanlaisiin muotikledjuihin kuin luokan suosikit. Sitten sitä katkeruutta kannetaan kuolemaan asti.