Syöpäsairaan ahdistus kun kuolema lähestyy ja

syöpää, mutta jotkut sukulaiseni ja ystäväni ovat.



Erään sukulaiseni äiti sairasti syöpää silloin, kuin tämä henkilö oli teini-iässä. Äiti parantui, mutta syöpä uusi myöhemmin. Kun äiti sitten kuoli, tämä sukulaiseni sanoi, että toisaalta äidin kuolema oli helpotus. Äiti oli siis hänelle tosi läheinen ja rakas, mutta kuolema helpotti, koska äiti pääsi pois kärsimästä ja toisaalta pitkä sairastaminen oli vienyt läheistenkin energian. Surun jälkeen voi jatkaa elämäänsä, kun surun käsittelee oikein.



Totta kai vanhemman kuolema on aivan hirveä menetys, mutta toisaalta sen jälkeen elämä myös jatkuu. Pienille lapsille kannattaa miettiä jo sairastaessa leikkiterapiaa tms. jotta pääsevät käsittelemään toisen vanhemman sairautta ja toisen vanhemman suurta surua, ja tietenkin omaansa.

kuoli syöpään nuorena. Hänellä ei onneksi ollut lapsia, ja ennen kuolemaansa näytti päässeen jonkinlaiseen tasapainoon kuolemisen suhteen, oli rauhallinen ja kovin filosofinen, piti huolta tärkeistä ihmissuhteistaan, korjasi korjattavissa olevia virheitään menneisyydestä, ja oli kaikinpuolin jotenkin äärettömän, epäinhimillisen hyvä hahmo lyhyen loppuelämänsä ajan. Saattohoitoa kesti noin puoli vuotta.



Viimeisinä parinä päivänä tapahtui romahdus, kun hänen kivut yltyivät sietämättömiksi ja psyyke petti, mutta en usko että edes oikein ymmärsi näinä vikoina päivinä mitään kun oli niin lääketokkurassa.

Niin että ne on sietämättömiä. Tuntuu kummalliselta että olisi niin. Ihminen on käynyt kuussa muttei saa yhtä syöpäsairasta kivuttomaksi viimeisiksi päiviksi. Vaikka sitten taju menis, mutta eihän toi voi olla noin että joutuu kärsimään kuin eläin.

N.kk ennen kuolemaa näki, että hän ei enää jaksa. Kipua hän ei tietääkseni ainakaan isommin kokenut lääkkeiden ansiosta, mutta ne samaiset lääkkeet tekivät hänestä täyden vihanneksen.



Yksi lapsi oli/on, tosin aikuinen. Ensimmäinen lapsenlapsi oli juuri syntynyt, henkilö itse oli vielä kovastikin työikäinen.



Olen myös itse sairastanut vakavasti, joskaan en syöpää. Kaikkien ennusteiden mukaan minunkin piti kuolla joku vuosi sitten, mutta tässä ollaan -ihme kyllä- parantuneena ja vailla kohonnutta riskiä sairauden uusimisesta :) Minulta olisi jäänyt yksi pikkueskari.



Kun sairaana on tosi rankkaa, se "elävä elämä" ja todellisuus vaan katoavat. Oikeastaan voisi sanoa, ettei ajalla ole enää merkitystä. Itse vertasin olotilaani sairauden aikana lapsuuteni vanhaan videonauhuriin, johon vaihdettiin osia kerta toisensa jälkeen että se toimisi, mutta jossain vaiheessa oli pakko hävittää se vanha ja ostaa uusi. No, onneksi en ole videonauhuri ;)