Lue keskustelun säännöt.
2-vuotias lyö todella usein!
11.12.2010 |
Meidän 2-vuotiaamme (siis alle 2 ja puoli) on muuttunut tosi hankalaksi tuon lyömisen suhteen. Hän tuppaa lyömää etenkin minua eli äitiään todella, todella monta kertaa päivässä, mutta läpsii myös muita ihmisiä, esim. tänään kaupassa läpsäisi yhtä ohikulkenutta naista vain siksi, että tämä katsoi lasta.
Me ei oikein tiedetä, miten kannattaisi toimia. Mitää lyömistä tai muuta väkivaltaa ei meillä harrasteta, lapsesta välitetään todella paljon ja se osoitetaan hänelle. Ollaan tuon lyömisen kanssa aika tiukkoja, eli aina sanotaan, ettei saa lyödä, ensin nätisti ja kun kielto ei mene perille, sitten topakammin, ja lopulta sitten laitetaan tyttö omaan huoneeseensa, jos vielä jatkaa (tai kun jatkaa). Ongelma on siinä, että mikään ei tunnu tepsivän. Omassa huoneessaan huutaa sitten kurkku suorana, paiskoo tavaroita ja lyö esineitä, ja jos erehdyn avaamaan oven, tulee taas lyömään minua (vaikka saattaa huutaa äitiä). Kun sanotaaan, että saa tulla pois kun pyytää anteeksi tai rauhoittuu, huutaa ensin vaan EI.
Tätä raivoamista voi sitten jatkua useita minuutteja. Loppujen lopuksi tyttö sitten rauhoittuu, otan hänet syliin, selitän asian hänelle ja halataan ja pussaillaan ja lapsi vaikuttaa taas enkeliltä, mutta saattaa sitten alkaa lyömisen uudestaan hyvinkin pian, jos sopiva tilanne tulee eteen. Tuntuu siis siltä, ettei tuosta jäähystä ole mitään hyötyä, päin vastoin, tyttö ihan hyvin ymmärtää, ettei saa lyödä, mutta tekee sitä juuri siksi.
Toisaalta hänellä tuntuu olevan aika voimakas temperamentti ja kierrokset nousee nollasta sataan hetkessä, hän ei aina selkeästi pysty hillitsemään raivoaan. Toisaalta tuosta lyömisestä tuntuu lyhyessä ajassa tulleen ihan mekanismi, jolla haluaa kiusata ja ärsyttää.
Ollaan sanottu hänelle ja sanotaan, että vihainen saa olla, saa huutaa ja raivota, mutta lyödä ei saa. Ei vissiin vaan onnistu meiltä tuo kasvatus. Onko neuvoja?
Kommentit (7)
että oman tyttären lyömiskausi samanikäisenä loppui kun sanoin, että kokeilee lyödä itseään kovaa, niin tietää miten se sattuu. Tämä tapahtui eräänä iltana.
Seuraavana aamuna kuulin eteiseen keittiön pöydän alta ihmeellistä ääntä ja menin katsomaan; siellä tyttö istui läpsimässä omaa kättään. Kysyin, että sattuuko lyöminen, johon tyttö vastasi "joo". Sanoin, että noin se sattuu minuunkin, kun sinä lyöt. "Itseoppi" meni perille, sillä sen tapauksen jälkeen hän ei enää lyönytkään - ei edes kokeillut. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja aivan sama ongelma. On koko ajan läpsimässä isompia sisaruksia ja meitä vanhempiakin esim. puettaessa. Olisikohan jokin vaihe (ikävä sellainen) joka menee ohi.
Meillä kielletään tiukasti joka kerta, anteeksi pitää pyytää ja jos ei millaan usko niin jäähylle 2 min.
En tajua mitenkään, itsellä kokemusta kolmesta, eikä kyllä kukaan ole lyönyt!
Jos vanhempi on lapselle kaikki kaikessa, niin miksi löisi?
Ei voi käsittää!!
En tajua mitenkään, itsellä kokemusta kolmesta, eikä kyllä kukaan ole lyönyt!
Jos vanhempi on lapselle kaikki kaikessa, niin miksi löisi?
Ei voi käsittää!!
Luuletko ihan oikeasti, että läpsivä lapsi ei välitä vanhemmistaan ihan yhtä tavalla kuin ei-läpsivä ja vanhempi olisi jotenkin vähemmän "kaikki kaikessa"? Ei voi tosiaan käsittää kaikkien ajatuksen juoksua...
T: ei vielä uhmaikäistä, mutta kaikkeen täytyy varautua...
Meillä poika löi, kun ei saanut sanottavaansa perille (puheen kehityksen häiriö, joka myöhemmin diagnostisoitiin dysfasiaksi). En tarkoita, että teidän lapsellanne olisi mitään varsinaista suurempaa häikkää, on vielä niin pienikin, mutta turhautuminen aiheuttaa helpostikin tuollaista muksimista vähän äkkipikaisemmissa lapsissa.
Meidän lapsemme myös joskus ymmärtää "väärin" ihmisten katseita eli luulee, että ihminen on vihainen, vaikka ei olekaan. Voisiko vieraiden ihmisten muksimisessa olla kyseessä jokin tällainen ilmiö?
Vaikka lapsenne onkin vielä kovin pieni, suosittelen teitä jo lukemaan erinomaisen kirjan, jonka löysin itse turhan myöhään, lapsemme ollessa jo 7 v. ikäinen. Olisin niin tarvinnut kirjaa jo lapsen ollessa n. 2-3 v ikäinen:
Dr. Ross W. Greene kertoo kirjassaan ”Tulistuva lapsi” monivuotisesta kokemuksestaan helposti tulistuvien lasten parissa. Nämä lapset ovat joustamattomia, helposti tulistuvia ja fyysisesti ja/tai sanallisesti aggressiivisia.
Kirjassa on monta hyvää esimerkkiä arkipäivän tilanteista, joissa lapsi jonkun pienen vastoinkäymisen takia menettää täysin malttinsa ja käyttäytymisensä hallinnan. Näillä lapsilla on suuria vaikeuksia hyväksyä muutoksia arkirutiineissa. Jos jokin menee vastoin odotuksia, lapsi usein reagoi voimakkaalla raivolla. Mikään järkipuhe ei enää pysty rauhoittamaan lasta vaan päinvastoin, voi pahentaa asiaa.
Raivokohtauksillaan lapsi ei etsi huomiota eikä yritä manipuloida ympäristöään, vaikka se siltä voi näyttääkin. Lapsi on tietoinen omasta käyttäytymisestään, vaikkei hallitsekaan sitä. Kohtausten jälkeen hän on katuva ja onneton, joskaan se ei aina näy päällepäin. Hänellä ei kuitenkaan välttämättä ole selkeätä muistikuvaa tapahtuneesta eikä hän täten kykene käymään läpi yksityiskohtia. Jotkut lapset eivät myöskään osaa katua käytöstään, koska he eivät näe omaa osuuttaan tilanteessa.
Greenin mukaan nämä raivokohtaukset seuraavat tiettyä mallia ja hän jakaa tämän prosessin useaan eri vaiheeseen. Kirjassa on hyviä tilannekuvauksia siitä, miten sekä lasten että vanhempien käyttäytyminen saadaan joustavammaksi. Kirja myös auttaa vanhempia ja muita lapsen ympärillä olevia ymmärtämään lasta. Tulistuvat ja joustamattomat lapset tarvitsevat vahvan tukiverkoston ympärilleen: ihmisiä, jotka ymmärryksen kautta yhdessä auttavat ja tukevat tätä lasta. Koulun/opettajien osuus lapsen kehityksessä on erittäin tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä ideoita on tullut, koetan saada äsiini tuon kirjan, josta puhuttiin.
Saattaa tietysti olla, että lapsemme on riivattu ;) vaikka en kyllä erityisesti siihen mahdollisuuteen usko. Mun mielestäni hänellä on vaan aika tulinen luonne ja uhmaikä. Ajattelen myös, että tuntee varmaan olonsa aika turvalliseksi meidän seurassa, jos uskaltaa lyödä. Hyvä asia se lyöminen ei kuitenkaan tietenkään ole.
Täytyy sanoa, että lapseen vaikutta tsi paljon mm. se, kuinka väsynyt hän on. Väsyneenä läpsii enemmän, kun taas hyvin nukutun yön ja päiväunien jälkeen läpsimistä ei juuri ole.
Mun mielestäni todella harmillista ja hassua on se, että aina kun lapsi hermostuu jostain (saattaa olla joku todella pieni ja mitätön asia, kuten se, että piirtäessä paperiin tulee ahra väärään paikkaan, eikä sitä saa pois), hän lakkaa puhumasta ja alkaa vain itkeä ja raivota. Kuitenkin puhuu mielestäni hyvin ja saa itsensä ilmaistuksia aika vaivatta useimmissa tilanteissa. Kun suuttuu, sanat vaan katoavat, eikä me ymmärretä, mistä kiikastaa, ja se tietysti tosiaan ärsyttää häntä enemmän. Toivon siis, että tuokin helpottaa iän kanssa.
Mitä tulee siihen, että eilen läpsäisi vierasta tätiä, olen tosi harmissani. Lasta jos joku aikuinen kaupassa tms. katsoo, hän yleensä huutaa vaan "ei!", mutta eilen siis läpsäisi. En tiedä, miksi hän reagoi tuolla tavalla, ehkä hänellä tosiaan voi olla vaikeuksia hahmottaa, mitä ihmiset ajattelevat, tai sitten hän kokee sen reviirinsä uhkaamiseksi (tjsp.).
ap
ymmärtämään mitä tekee... ei siis ymmärrä että satuttaa. Meillä 2,5 tyttö ja aika paljon annan hänen lyödä itseäni tai isäänsä ennen kuin alan kamalasti kieltämään. Hän ei kyllä lyö ketään muuta kuin isää tai äitiä, eikä tuo lyöminenkään ole oikeastaan lyömistä vaan ei vaan osaa sanoin kertoa asiaansa ja hermostuu ja mottasee...
Musta teette ehkä vähän liian ison numeron tosta lyömisestä ja se johtuu juuri tuosta, että lapsi ei vielä ymmärrä että lyöminen on vaarallista. Jos haluatte jatkaa kovasti kieltämistä niin suosittelen jotain rauhallisempaa keinoa...
Lasten kohdalla mä ainakin uskon siihen että mitä ennemmän kieltää sen varmemmin ne tekee just sen...