Lue keskustelun säännöt.
En kestä lohdutusta surussa/kriisissä. Onko normaalia?
Kommentit (5)
En tiedä onko normaalia. Minua ei ole kukaan koskaan lohduttanut eikä sympatiseeraannut vaikka olisi ollut minkälainen suru tai kriisi.
Monesti olisin kyllä kaivannut, että joku halaa tai edes sanoo että kaikki järjestyy etkä ole yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli mietit vain itseäsi kun suru valtaa mielesi?
Minä en kans kestä.Tai en jaksa tökeröitä kommentteja tai saatika päivittelyä asiasta ja voivottelua.Jokainen kuitenkin käsittelee asian itsensä kanssa, ei siinä tavallaan muut voi auttaakaan.Joskus kun vielä päätyy kuulemaan jonkun räpätädin voivottelua omista jutuistaan ja parhaassa tapauksessa päätyy lohduttamaan häntä!Kun on 10 vuotta sitten tapahtunut jotain hälle.
Tottakai on normaalia. Ei kukaan halua olla jatkuvasti, varsinkaan töissä tai työmatkalla, kaupassa tai metrossa, lähellä itkua ja joutua surun valtaan, kun pitää kuitenkin hoitaa normaalit asiat ja toimia arjessa.
Olen aina ihmetellyt sitä lohdutuksen korostamista, ihan vaikka missä tilanteessa. Mitä se auttaa. Ainut oli edellä sanottu :"Kaikki järjestyy." ja "Et ole yksin" tai "Miten voin olla avuksi". Kaikki muu on vain kiusaksi, vaikka saattaa olla tietenkin lähtöisin ihan hyvästä tahdosta tai kohteliaisuudesta. Äärimmäinen empaattisuus vain syö surevan voimia entisestään, kun taas rehti, reipas normaali asennoituminen ja asioihin keskittyminen auttaa ja tuo voimia.
Enemmänhän siis tarvitaan "tsemppausta", jotta sureva jaksaa ne pahimmat viikot, kuukaudet ja vuodet. Kyllä sureva itse aikanaan ja sopivassa tilanteessa tuo esiin, milloin tarvitsee kuuntelevaa empaattista seuraa. Kaikki ulkoapäin tuleva sorkkiminen kuten yllä kuvatut työpaikan tapahtumat, joka on hyvä esimerkki, miten surevan toivetta ei kunnioiteta eikä huomioida mitenkään, kun "tiedetään" tämäkin asia "paremmin" surevan puolesta.
On oikein auttaa suremaan ja päästä suremisen alkuun, mutta sitä vartenhan ovat sururyhmät ja eri tilanteet.
Minulla sama. Omaiseni kuoli ja pyysin pomolta, ettei asiasta puhuttaisi töissä, koska halusin saada pidettyä itseni kasassa. Pomo sitten kuitenkin työpäivän aikana tuli puhumaan asiasta pitkän kaavan kautta eikä meinannut lopettaa millään, saaden minut itkemään asiakkaiden ja työkaverien edessä. On jäänyt mieleen.
Lisäksi ihmisten lohdutusyritykset "älä välitä", "aika parantaa", "älä mieti sitä", on tosi tökeröjä ja lisää ahdistusta, kun noilla sanoilla käytännössä kielletään oikeus omiin tunteisiin.