Rehellisesti: kuinka kiinnostunut olet muista ihmisistä persoonina?

Olen huomannut, että pidän ihmistyypistä, joka on rauhallinen,  kiltti, huumorintajuinen, ei kehu itseään eli ei ole minäminä-ihminen edes rivienvälistä, osaa syvällisen keskustelun muttei ole tosikko. Ei noita hirveesti ole. Sitten taas en voi sietää ihmisiä, jotka harrastavat humblebragiä tai avoimesti kehuvat itseään ja materiaansa. Suurin osa ihmisistä on valitettavasti tylsiä.

Tykkään nimenomaan kuunnella ihmisten elämäntarinoita. 

Muut ihmiset ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että pidän ihmistyypistä, joka on rauhallinen,  kiltti, huumorintajuinen, ei kehu itseään eli ei ole minäminä-ihminen edes rivienvälistä, osaa syvällisen keskustelun muttei ole tosikko. Ei noita hirveesti ole. Sitten taas en voi sietää ihmisiä, jotka harrastavat humblebragiä tai avoimesti kehuvat itseään ja materiaansa. Suurin osa ihmisistä on valitettavasti tylsiä.

Pidin ensin yhdestä naisesta, vaikutti kivalta, mutta sitten alkoi ihan kamala oman hyvyyden mainostaminen, kuinka hän on omaishoitanut niin ja niin kauan ja kuinka hän sitä ja tätä ja blaaablaablaa. Oli myös ihan hirveän juoruinen. Harmitti, että ei ollutkaan kiva. 

Ystävien ajatukset ja mielipiteet juuri kiinnostaa minua. Myös työkaverien jutut omasta elämästä on huomattavasti kiinnostavampaa kuunneltavaa kuin pelkät työjutut. Ehkä tämä on syy sille, että monet ihmiset avautuu minulle nopeasti. 

En ole ihminen vaan enkeli. Ihmisten alkukantaiset ajatukset ja teot toki kiehtovat minua tietyllä tapaa.

Kiinnostavien ihmisten persoonasta olen hyvin kiinnostunut. Mutta harvoin tapaa kiinnostavia ihmisiä. Kiinnostavat ihmiset ovat pohdiskelevia, hauskoja, eivät puhu vain puhumisen vuoksi. 

Olen kiinnostunut persoonasta, mutten erittelisi, että ainoastaan yhdessä tekeminen tai persoonallisuus. Mielestäni nämä kulkevat käsi kädessä eli on mukavaa ja hauskaa tehdä yhdessä silloin, kun muutoinkin vuorovaikutus ja persoonallisuudet osuvat yksiin. Siksi esimerkiksi se, että minulle esitellään omia piirteitä joita minun ajatellaan arvostavan, on lähhinnä luotaan työntävää. Ei se, että omaa tietyt piirteet tai samoja ominaisuuksia, kuin menneisyyden tuttavat tai he joista on pitänyt tai rakastanut tarkoita, että viehättyisin tai kokisin persoonan vetoavana.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostavien ihmisten persoonasta olen hyvin kiinnostunut. Mutta harvoin tapaa kiinnostavia ihmisiä. Kiinnostavat ihmiset ovat pohdiskelevia, hauskoja, eivät puhu vain puhumisen vuoksi. 

Juuri näin. 

Kehun kusipäille itseäni vain siksi, että  he ottavat siitä nokkiinsa. Jos nyt ylipäätänsä viitsin vaivautua heidän eteensä.

Koen olevani keskimääräistää kiinnostuneempi ihmisren jutuista.Minä olen todella kiinnostunut ystävieni ja läheisteni ajatusmaailmoista. Kuuntelen mielelläni kaikenlaisia arkijuttuja jne. Ystävyydet ovat syntyneet yhteisen asian kautta; sama elämäntilanne tai harrastus tai työpaikka. Sitten on sieltä löytynyt joku, jonka kanssa on kiva jutella. Ja vaikka sitten ei olisi yhteistä muuta niin jos ystävyys on syntynyt, olen kiinnostunut kaikenlaisista jutuista.

Vasta viime vuosin olen ymmärtänyt, etteivät kaikki koe samanlaista kiinnostusta. Tuntuu pahalta, kun huomaa, etä minun arkijutut eivät kiinnosta, vain jos tapahtuu jotain erityistä.  Minusta on siis ihan kiva kuulla juttuja vaikkapa ystävieni harrastuksista, ja mielelläni pidän keskustelua yllä kyselemällä lisää jne. On kiva oppia uutta, ja vaikka asia itsessäään ei ole minusta kiinnostava, se etttä läheiselleni se on tärkeää, tekee siitä minusta kiinnostavaa. Pahalta tuntuu, ettei kukaan halu kuulla minun intohimoistani ja kiinnostuksenkohteistani. Mielestäni ystävyyteen kuuluisi se, että ihan vaikka muutaman minuutin esittäisi edes kiinnostusta, onko tämä teistä outoa?

Kyllä se, ettei elämäni arkitasolla kiinnosta, saa minut tuntemaan oloni huonoksi. Pohdon olenko tylsempi tai tyhmempi ja jopa että halutaanko kaverini edes oikeasti olla, jos mikään minussa ei ole kiinnostavaa. Joskus pohdin myös, onko arvoni ystävänä vain se että kuuntelen mielelläni.

Mutta jos ystävyys perustuu vain yhteiseen kiinkostuksen kohteeseen tms, ei se tunnu kovin syvälliseltä minusta. Harrastuskaverin ja ystävän ero on siinä, että haluaa kuulla niitä ajatuksia ja mielipiteitä ja nauttii tpisen seurasta hrrastuksen ulkopuolella ym.

Tottakai haluan tuntea henkilön, jonka kanssa vietän vapaalla aikaani. Työkaverit erikseen.

Mulle tulee outo olo henkilöiden kanssa, joista alkaa huomata etteivät ole minusta ihmisenä kiinnostuneita. Olen melko maanläheinen ihminen pohjimmiltani, enkä harrasta kehumista. Mutta kun alkaa mennä epämukavuusalueelle olen huomannut kertovani itsestäni enemmän asioista, joista en yleensä puhu. Tämä saattaa ärsyttää jotakin, jos kokevat kehumiseksi, vaikka en itse ohjaa keskustelua näiden asioiden suuntaan. Jälkeenpäin on inhottava kuiviin imetty olo.

Yleensä en juuri lainkaan. Jaksan olla kiinnostunut vain läheisistäni, joita on käytännössä kaksi. En ystävysty helposti, ehkä kerran 5-10 vuodessa. Samaa tahtia vanhat ystävyydet myös laimentuvat. Olen aika erakko.

Siis persoonahan se on ensimmäinen ja tärkein kriteeri jos minä haluan ystävystyä jonkun kanssa. Tärkeintä persoonassa on aitous ja rehellisyys itseänsä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että pidän ihmistyypistä, joka on rauhallinen,  kiltti, huumorintajuinen, ei kehu itseään eli ei ole minäminä-ihminen edes rivienvälistä, osaa syvällisen keskustelun muttei ole tosikko. Ei noita hirveesti ole. Sitten taas en voi sietää ihmisiä, jotka harrastavat humblebragiä tai avoimesti kehuvat itseään ja materiaansa. Suurin osa ihmisistä on valitettavasti tylsiä.

Pidin ensin yhdestä naisesta, vaikutti kivalta, mutta sitten alkoi ihan kamala oman hyvyyden mainostaminen, kuinka hän on omaishoitanut niin ja niin kauan ja kuinka hän sitä ja tätä ja blaaablaablaa. Oli myös ihan hirveän juoruinen. Harmitti, että ei ollutkaan kiva. 

Miksi alapeukut? Pidättekö kerskuvista ihmisistä?

Aika harvoin saat nähdä ihmisen oikeata persoonaa ja tämän aidoimpia syvimpiä ajatuksia ja oivalluksia, vaan eri asteisesti saat katsella tämän luomaa naamiota, joka voi olla hyvinkin sellainen ettei siitä saa mitään otetta. 

Tuossa ylempänä joku tiedusteli, olenko psykopaatti tai narsisti, mutta kommentti poistettiin. Vastaan nyt kuitenkin, että luulen olevani "normaalilla" tavalla itsekäs. Outoa kyllä, minua pidetään hyvä kuuntelijana ja minulle uskoudutaan mielellään. Olen luotettava ja osaan tarvittaessa lohduttaa (olla ns. ilmainen terapeutti). Tästä huolimatta olen aina kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen ja tunnen ns. kemiaa vain harvojen ihmisten kanssa. Tästä se kiinnostuksen puute todennäköisesti kumpuaa. Empaattinen osaan kyllä olla, mutta useimmiten en ole silloinkaan erityisen kiinnostunut siitä, kuka tämä edessäni oleva ihminen syvimmältä olemukseltaan on. T. Ap

Mä olen kyllä kiinnostunut ihmisten elämäntarinoista, matkoista, harrastuksista, perheestä, lemmikeistä ym sellaisesta tarinoinnista, mutta en ihmisten luonteista, enkä haaveilusta tai muusta persoonallisesta sisällöstä. 

Vierailija kirjoitti:

Koen olevani keskimääräistää kiinnostuneempi ihmisren jutuista.Minä olen todella kiinnostunut ystävieni ja läheisteni ajatusmaailmoista. Kuuntelen mielelläni kaikenlaisia arkijuttuja jne. Ystävyydet ovat syntyneet yhteisen asian kautta; sama elämäntilanne tai harrastus tai työpaikka. Sitten on sieltä löytynyt joku, jonka kanssa on kiva jutella. Ja vaikka sitten ei olisi yhteistä muuta niin jos ystävyys on syntynyt, olen kiinnostunut kaikenlaisista jutuista.

 

Vasta viime vuosin olen ymmärtänyt, etteivät kaikki koe samanlaista kiinnostusta. Tuntuu pahalta, kun huomaa, etä minun arkijutut eivät kiinnosta, vain jos tapahtuu jotain erityistä.  Minusta on siis ihan kiva kuulla juttuja vaikkapa ystävieni harrastuksista, ja mielelläni pidän keskustelua yllä kyselemällä lisää jne. On kiva oppia uutta, ja vaikka asia itsessäään ei ole minusta kiinnostava, se etttä läheiselleni se on tärkeää, tekee siitä minusta kiinnostava

Kiitos mukavasta vastauksesta. Ymmärrän hyvin tuon tarpeen kokea itsensä kiinnostavaksi toisten silmissä. Koen niin itsekin. Lisäisin vielä, että harvalukuisten ystävieni persoonista olen oikeasti kiinnostunut. Olen vain herännyt huomaamaan, että kiinnostus toisen persoonaa kohtaan taitaa itselläni olla syvemmän ystävyyden ehto. Koska osaan kiinnostua niin harvoista, on potentiaalisia ystäviäkin vähän. Muiden kanssa voin sitten puhua säästä. T. Ap

Introverttina ja misantrooppisen luonteenlaadun omaavana en ole lainkaan kiinnostunut useimmista ihmisistä millään tasolla. Poikkeuksena erityisen hyvä ja kaukainen ystäväni, johon tutustuin ensikerran 90luvun puolivälin tienoilla yläasteella. Jaamme monia yhteisiä kiinnostuksenkohteita mukaan lukien elämänkatsomukselliset asiat. Elämä on heitellyt meitä eroon, yhteen ja taas eroon, mutta yhteys kuitenkin on pysynyt kaikki nämä vuodet lukion jälkeisellä ajalla. Nytkin välimatkaa on satoja kilometrejä. Hänkin on introvertti.

Nykyisellä asuinsijallani minulla ei ole yhtään ystävää, joitain tuttavia työn puolesta. En ole kiinnostunut.