Lue keskustelun säännöt.
Koen, että minun pitää hyvästellä poikani vähitellen aikuisuuteen
18.12.2010 |
Hän on 11 vuotta vanha, mutta vielä enemmän lapsi kuin teini. Olemme aina olleet hyvissä väleissä, hän kertoo minulle asioita. Posket ovat vielä pehmeät ja äänenmurrosta ei vielä ole. Pituutta tulee jatkuvasti lisää, kohta on saman kokoinen kuin minä. Kengänkoko on jo sama kuin minulla. Tuntuu siltä, että luontoäiti lapsentekoon houkutellessaan ei halua muistuttaa siitä, että lapsesta tulee myös aikuinen.
Ihan kohta murrosikä lyö kunnolla päälle ja minusta tuntuu, että sinne se pieni poikani häviää. Nyt jo tietenkin kapinoi, mutta asioista puhutaan. En olisi uskonut, että tuntuu siltä, että lapsi pitää jotenkin hyvästellä. Kun se pieni menee pois ja iso tulee tilalle.
En ole ainakaan tällä palstalla asiasta paljoa lukenut, luulisi, että muillakin samoja ajatuksia. Tulin äidiksi 21-vuotiaana ja tuntuu hurjalta, että 33-vuotiaana tuntee jo luopumisen tuskaa. Lapsi on joskus itsekin todennut, että olisi kiva, kun olisi vielä pieni äidin syliin mahtuva. Hellyyttä kyllä saa, vaikkei enää syliin mahdukaan. Kohta sekin varmaan jää pois, kun eihän teinit äidin seurasta varmaan niin välitä. Pojalla on myös pikkusisko, jonka aikuistumiseen on vielä paljon aikaa.
Äitini taitaa olla viisas. Hän sanoi, että elämä on luopumista. Ja ai niin, av:n tuntien, en ole tekemässä tulevan miniäni elämää hankalaksi. Poika valitsee kenet haluaa. Kunhan tässä haikailen.
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se sama poika voi tuoda kotiisi ihania pikkupalleroita tepsuttelemaan... ja sitten mummo pakahtuu ilosta ;)
Lapsesi on kuitenkin aina lapsesi. Ja vaikkei einää suloinen pallero, niin upea ihminen kuitenkin. Eikä nuoren tarvitse kapioida jos häntä kohtelee aikuisena, jolle voi antaa neuvoja mutta jota ei voi kahlita.
t.. 11, 13 ja 16-vuotiaitten poikien äiti
Ja kiitos myös heille, jotka ovat saaneet ajattelmisen aihetta. Kapinoinnilla tarkoitin sitä, että välillä äiti on alhaisista alhaisin. Miksi pitää asioiden olla näin? Eli kun etuisuuksia rajoitetaan käytöksen takia. Parin tunnin päästä äiti onkin taas rakkain henkilö. Ja tämä ei siis liity siihen, että äiti muuttaisi seuraamuksia vain sen takia, että muuttuu rakkauden kohteeksi taas. Säännöt pysyvät samoina.
Mun 16 v teinini on vielä ihan meidän perheen jäsen tiukasti vaikka nuori onkin ja aikuisuus edessä jo ihan kohta. Mitään ihmeellistä irtiottoa ei ole tapahtunut teinin puolelta, enkä mäkään ole lasta aikuisuuteen työntämässä ennen aikojaan.
Kapinoinnilla tarkoitin sitä, että välillä äiti on alhaisista alhaisin. Miksi pitää asioiden olla näin?
Kapinointi ja kiukuttelu ovat tarpeelliset vaiheet itsenäistymisessä. Muuten lapset eivät lähtisi kotoa koskaan. Se etäisyys vaan pitää ottaa. Kun ne sitten pääsevät omilleen, niin kapinoinnit ja muut kinat unohtuvat.
Haikea olo kumminkin on, kun muistelee sitä syliin puskevaa pientä poikaa. Ei ole kyllä enää moneen vuoteen syliin ollut tulossa. Armeijassa muuten tällä hetkellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelin että kyseessä olis joku 16-17 vuotias mutta 11-vuotiashan on ihan lapsi vielä.
Hyvästelyä sun muuta?, sehän nyt vaan kaikki menee luonnonlakien mukaan että ne lapset kasvaa ja aikuistuu, mä tunnen siitä vain iloa ja ylpeyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samoja mietin, vanhin poika 10 v ja minä 32, nuorimmat lapset vielä pieniä. Poika on pitkä ikäisekseen ja muutenkin aikuismainen ikäisekseen, toki edelleen leikkii lattialla muoviukkeleillaan ja pelailee koneella, mutta jutut ovat välillä ihan aikuisten tasoa. Pohtii elämää, kaverisuhteita sun muuta, miettii mitä haluaa isona tehdä ja niin edelleen. Aika on hurahtanut nopeasti ja tuntuu siltä, että ne loputkin 7-8 vuotta taitavat mennä melkein huomaamatta. Mitäs sitten tehdään, kun ollaan aikuiseksi kasvaneen lapsen vanhempia? :O
minun poika vaan on jo kohta 13 v
Silti käpertyy iltaisin minun syliin ja haluaa nukkua minun vieressä kun isä on matkoilla. Nukkuu vielä myös unikaverin kanssa ( sama pieni) nuhjuinen nalle käsessä kuin jo 10 vuotta sitten meillä on aina tapana mennä saunaan yhdesssä ja siellä poika kertoo kaikki ilot ja surut. Kohta ei varmaan halua enää .. .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 16-vuotias poika, jonka tyynynä saan olla joka päivä, kun katsomme TV:tä. Hän on hyvin maskuliininen poika, eikä koskaan ole ollut mikään äidille avautuja, mutta herkkä ja hellä on edelleen.
Munkin poika on 11-v. Ja pelkään sitä että lapsi tulee isoksi ja lähtee pois..
Missä se pieni on? Selvästi on murrosiän oireita, mm. tukka rasvoittuu nopeasti.
Aika menee todella äkkiä.
Täytyy varmaan hoivata sitten muita joskus kun oma lapsi kasvaa isoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkein vaikeinta tässä elämässä, mutta väistämätöntä. Mietipä Ap vanhoja ihmisiä. He joutuvat vähitellen luopumaan kaikista ikäisistään läheisistä, jotka kuolevat yksi kerrallaan pois. Ja jäävät lopulta yksin nuorempien sekaan. Luopuvat sitten lopulta omasta elämästään. Niinhän me kaikki.
Toinen vanha sanonta: lapset ovat vain lainaa. Lopset ovat omia persooniaan omine elämänkaarineen. Me vanhemmat ohjaamme heitä hetken, mutta sitten he lähtevät omille teilleen ja niin sen kuuluukin mennä.
Aku Ankkaa lainatakseni. "Kääk"!
Niinhän se on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aku Ankkaa lainatakseni. "Kääk"! Niinhän se on...
Lapsesi on kuitenkin aina lapsesi. Ja vaikkei einää suloinen pallero, niin upea ihminen kuitenkin. Eikä nuoren tarvitse kapioida jos häntä kohtelee aikuisena, jolle voi antaa neuvoja mutta jota ei voi kahlita.
t.. 11, 13 ja 16-vuotiaitten poikien äiti
Mulla esikoinen 10v. tyttö ja sama kai edessä aika pian. Silti tuntuu, että äidillä ja tyttärellä ne lämpimät välit saattavat säilyä pitempään, esim. halailu voi olla luontevampaa. No, kai se on luonnekysymys kaikenkaikkiaan. Miksi näin aamutuimaan tällaisia mietit?
Yleensä se ensimmäinen vastaaja teilaa aloittajan. "Sairas suhde poikaasi" tai "Tollaisia ne teiniäidit on!" tuli ensimmäisenä mieleen.
Pienempi lapsi valvotti, siksi tällaisia mietin. Vielä tuosta läheisyydestä. Lapsen isä osaa halata, mutta oman isänsä kanssa hänellä on etäiset välit. Koen, että on minun harteillani se läheisyys. Ja kun löytäisi sen tasapainon, ettei tukahduta poikaa äidinrakkaudella, mutta kuitenkin olisi käytettävissä, kun paha päivä on. Ja minulle saa kapinoida, kestän sen. Muistan nuoruudestani sen, kuinka vanhemmat ottivat itseensä normaalin kyseenalaistamisen.
Mutta tosiaan, kyllä siinä varmaankin on prosessia kerrakseen, kun lapsi alkaa seurustelemaan. Kun äidin poika irtautuu ja etsii oman elämän. Toivottavasti minusta ei tule sitä äitiä, joka poikansa häissä uikutti ajokoiran lailla, kun morsiuspari valansa vannoi ja poika lopulta yli kolmikymppisenä sitoutui. Muistellen siis tuota hauskaa hääkommellusten ketjua.
ajattelet asiaa ja kuulostelet tunteitasi hienolla tavalla. uskoisin että ajan kuluessa teidän suhteenne asettuu uutteen uomaan joka sitten kestääkin loppuun asti.
Lapset ovat meillä lainassa, eivät meidän omaisuuttamme.
Oma työttseni on kohta kolmen, eli minulla on matkaa tuohon luopumisen tuskaan vielä vuosia. Mutta jo nyt tytön kasvaessa, itsenäistyseeä ja hänen persoonansa vahvistuessa ihailen tuota pientä sinnikästä ihmistä joka joku päivä astuu maailmaan omillaan. Toivottavasti olemme mieheni kanssa kyenneet antamaan hänelle siihen mennessä hyvät eväät. Eli eräänlaista luopumistahan tämä on koko ajan. Ei auta muuta kuin mennä virran mukana.