Liian tiukka kuri ja erikoisia sääntöjä lapsilla - Pitääkö läheisen puuttua?

Joka kurittaa kasvaa se kunniatta kuolee

Tee lasu.

Autoritääristä kasvatusta ei ole suositeltu enää vuosikymmeniin. Lasun paikka aivan ehdottomasti.

Siskoni on paljon tiukempi kasvattaja kuin minä. Olen kyllä usein sanonut hänelle tästä, siskolle helpompi sanoa suoraan, on varmasti joskus suuttunutkin ja huutanut, että ei ole mun asia puuttua. Tekemisissä ollaan edelleen ja lähekkäin asutaan. Heillä esiteini- ja teini-ikäiset lapset saavat kauheita huutoja milloin mistäkin asiasta. Viimeksi yksi lapsista oli lähtenyt kouluun jollain rikkinäisellä pyörällä, oli kuulemma tiennyt ettei saisi sitä ottaa koska pyörä rikki, ja oli sitten kaatunut sillä. Selvisi onneksi mustelmilla. Itse olisin lähinnä ollut kiitollinen, ettei käynyt pahemmin, mutta siskoni oli aivan raivoissaan ja langetti lapselle kahden kuukauden kotiarestin ja liudan muita "ei karkkipäivää, et pääse partioleirille" jne rangaistuksia. Kohtuutonta, minusta.

Väkivaltaa on muutakin kuin fyysisistä. Mm. psyykkistä, taloudellista ja digitaalista. Liian tiukka kasvatus täyttää lähes aina väkivallan määritelmän.

Myös liian lepsu kasvatus on väkivaltaa. Mutta toki, ei lasta tai nuorta pidä nujertaa. Se ei ole rakkautta.

Tunsin tuollaisen perheen, mutta lapsista kasvoi ahkeria, itsenäisiä ja työssä käyviä. Joten ehkä se oli oikea linja.

Vaikea sanoa etukäteen.

Jos rupeaa kaikista sellaisista perheistä tekemään lasua, joissa lapsia kasvatetaan eri tavalla kuin omassa perheessä, niin kusessa ollaan kaikki, erityisesti lastensuojelun työntekijät.

En ole puuttunut. Itse lasteni isän kanssa uskomme positiiviseen kasvatukseen ja esimerkeillä opettamiseen. Meillä ei ole lapsilla ollenkaan rangaistuksia (joka on joidenkin mielestä aivan kamalaa, mutta yksi lapsista on jo aikuiseksi kunniallisesti kasvatettu).

Mutta joo, ikäluokassamme vielä suhteellisen moni ainakin täällä maaseudulla uskoo rangaistuksiin ja kovaan kuriin. Välillä olen ystävieni kasvatusmenetelmistä hyvin eri mieltä, mutta mielestäni ei silti ole minun paikkani sitä tuoda ilmi. Kahdestaan mieheni kanssa saatamme puhua aiheesta. Joskus, kun ystävä on pyytänyt vinkkiä ja näkokulmaa kasvatusaiheeseen, olen hyvin varovasti yrittänyt kertoa, että mitä kannattaa yrittää. Mutta nekin ennemmin niin, että tämän ja tämän keinon olen kokenut hyväksi. En sano, että älä enää tee näin ja näin, sellainen ilmaisutapa yleensä laittaa ihmisen puolustuskannalle eikä viesti mene perille.

Mulla on kaksi sisarusta, joilla on hyvinkin erilaiset kasvatusmetodit. Toinen antaa lapsille periksi paljon, toinen ei juurikaan. Kummassakin perheessä on sekä omat ongelmansa että omat ilonsa. Molempien kohdalla olen ajoittain hyvinkin eri mieltä kasvatusmetoidesta.

Yhdessä tuttavaperheessä oli tapana seisottaa lapsia nurkassa, ja usein vielä aivan mitättömistä syistä kuten jostain vartin myöhästymisestä kotiintuloajalta. Ilmeisesti joku oli lasunkin heistä tehnyt, koska perhetyöntekijä kävi heillä.

Jos tällaisista lähtee ilmoittamaan, niin on hyvä pitää mielessä, että se mikä itsestä näyttää tiukalta kurilta on vain osa totuutta. Yhtä lailla ilmoittajan perheessä voidaan olla tiukkoja jossain, mikä siinä "tiukassa" perheessä on sallittua.

Meillä esimerkiksi on niinkin tiukat säännöt puhelimen kanssa: niitä ei pääsääntöisesti viedä omaan huoneeseen. Tulos on se, että lapset viettävät aikaa yhteisissä tiloissa, puhelimella ollaan vähemmän, tulee juteltua ja puuhattua kaikenlaista yhdessä, yöunet on hyvät, jne. Tietysti puhelut ja muut yksityiset voi hoitaa omassa huoneessa, mutta puhelimella ei jäädä roikkumaan omaan huoneeseen.

Tämä on nykykriteereillä tiukkaa ja jos joku tarkastelee vain tätä aspektia perheessämme, voi vaikuttaa kummalliselta. Meillä kuitenkin luotetaan lapsiin, he saavat hyvin vapaasti suunnitella omia menojaan ja elämäänsä, annetaan vapautta ja vastuuta. Tämä ei välttämättä näy niille, jotka ihmettelevät puhelinsääntöjämme.

En ole puuttunut, kun ei ole ollut sellaisia asioita, että ylittäisi puuttumisen kynnyksen. Jokaisessa perheessä omat tapansa ja sääntönsä, eipä sille mitään mahda vaikka kuinka itse ajattelisi, että metsään mennään.

Sen olen tosin huomannut, että tällainen kyttääminen ja hirveän tiukat säännöt ja vaatimukset aiheuttavat usein sen, että lapsi tai nuori lakkaa kertomasta asioitaan vanhemmilleen ja tekee salassa kaikenlaista, mikä sitten saattaa johtaa isompiinkin tyhmyyksiin. Ja siitä kielletystä asiasta tulee vain entistä kiinnostavampi tietenkin. Muistan yhden poikani kaverin alakoulusta, jonka kotona kaikki herkut oli kielletty, koskaan ei saanut syödä pullaa tai karkkia tai vanukkaita... No, arvaatte varmaan, mitä poika teki, kun tuli esim. meille käymään ja näki pöydällä pullaa ja pakastimessa jäätelöä... siitä oli kohtuus kaikessa... 

Vierailija wrote:

Joka kurittaa kasvaa se kunniatta kuolee

Sano nyt vielä että "ken vitsaa säästää se lastaan vihaa"...

Mun yksi vanha kaveri pakotti ja kiristi poikaansa lukemaan mitä erilaisimmilla keinoilla. Siis just näitä et saa pelata / mennä leikkimään / et saa karkkia ennen kuin olet lukenut puoli tuntia jne. Hirveää itkua, huutoa ja tappelua monta kertaa viikossa tämän asian kanssa. Äitinsä vielä valitsi pojalle kirjat, ei mitkään kuvakirjat kelvanneet, en tiedä mitä Dostojevskia sen 8-vuotiaan olisi pitänyt lukea...

Minä yritin hienovaraisesti vihjailla, että eikö positiivisen ja kehun kautta kannattaisi ennemmin ja jotakin tosi helppoa lukemista, vaikka sarjiksia, että jos lukeminen tuntuu vaikealta pienen koululaisen mielestä, niin jo ihan muutama virkekin olisi tosi hyvä alku. Ja että oma esimerkki auttaa paljon, jos perheessä muut lukevat, niin yleensä se tarttuu lapsiinkin.

Meni aivan kuuroille korville, äitinsä sellainen hullu suorittaja ja varmaan oli kauhea häpeä hänelle, kun lapsi ei ollutkaan tokaluokkalaisena luokkansa priimus! Lopulta toi lapsi meni ihan lukkoon, ei suostunut lukemaan enää yhtään, hoki vaan että vihaa kirjoja ja vihaa lukemista ja vihaa koulua. Mun mielestä tuohon puuttui opettajakin jo silloin. Tästä on jo monta vuotta, en tiedä mikä tilanne on nykyään, tuskinpa ainakaan lukemista harrastaa.

On ollut. Joskus oli naapurina perhe, jossa äiti oli himosiivooja ja lapset saivat leikkiä yhdellä lelulla kerrallaan ja leikin päätteeksi se laitettiin nätisti hyllyyn takaisin. Myös ruokailut oli hyvin valvottuja. 

Arvata saattaa, viihtyivätkö lapset kotona? Ei, vaan jatkuvasti halusivat tulla toisten kotiin leikkimään ja halusivat elää kuin pellossa..

Puuttukaa ihmeessä! Mää ja veljeni kasvettiin kauheassa kurissa ja rahanputteessa. Karattiin sukulaisille mut ne vaan nauroi että voi voi noita teidän juttuja eivätkä auttaneet vaan palauttivat kotiin. Nykyisin molemmat syödään mielenterveyslääkkeitä.

Kuri on eri asia kuin turvalliset rajat. Ensin mainittu on vain lapsen turhaa alistamista.

Ei ole ollut mitään syytä puuttua toisten asettamiin rajoihin tai siihen että joku on kasvattanut lasta eritavalla kuin me.

Jos lapsi jää kiinni huijaamisesta, salailusta ja valehtelusta, niin se on yleensä vanhemmille hyvä merkki siitä, että kuri, vaatimustaso ja säännöt ovat kohtuuttomia. Lapsihan kyllä keksii kiertää nämä tällaiset ei karkkia, vartti puhelinaikaa päivässä, et pelaa peliä jota kaikki kaverisi pelaavat, et mene paikkaan X vaikka kaverisi menevät... 

Ystäväni nuorella teini-ikäisellä tyttärellä oli todella tiukat rajat puhelimen käyttöön ja someen. Ja äitinsä myös kyttäsi koko ajan puhelimen käyttöä, luki viestejä, katsoi kuinka kauan tytär oli milläkin sovelluksella ollut minäkin päivänä yms sairasta. Seurauksena oli sit se, että tytär 14 vuotiaana päätyi lähettelemään jotain pikkutuhmia kuvia jollekin kohta kolmekymppiselle tutun tutulle ja siitäkös se haloo ja poliisiasia sitten tulikin. Mä mietin jälkeenpäin ja näin oman teini-ikäisen tyttären äitinä, että olisiko vaan järkevämpää jutella asiallisesti ja nuorta kuunnellen esim. asiallisesta somen käytöstä ja kysyä kiinnostuneena, että mitä siellä on, mistä videoista tai tileistä sä tykkäät ja samalla valistaa turvallisista rajoista sen huutamisen ja kyttäämisen ja kieltämisen sijasta.