Joskus on edesmennyttä mummojani ikävä, he olivat niitä jotka pelasti elämäni lapsema

Olin alkkisperheestä, jossa oli vaikea olla. Kaupungin mummo otti turvaan aina jos tilanne kotona meni pahaksi, maaseudun mummo otti viikonlopuiksi ja lomiksi sinne. Siellä ei tarvinnut pelätä ja olin kesällä 2,5 kuukautta siellä ennen paluuta perhehelvettiin.

Lastenkodissa mummo kävi katsomassa ja soitti. Kysyivät aina että onko kaikki hyvin, sanoin että on kun en halunnut että tulisi paha mieli mummolle. Ukki oli sodankäynyt mies, mummo sanoi joskus että se oli hiljaisena sanonut että ei olisi pojalle halunnut tuota kohtaloa. Oli itse elänyt kovan lapsuuden. Pääsin lastenkodista pois ja mummo ja ukki halusi että muuttaisin heille maalle. Se oli hyvä ehdotus, mutta heidän ikänsä oli liian vanha. Olivat tuolloin 70-vuotiaita 80-luvulla. Menin sitten takaisin kotiin, jossa sama vanhempien juopottelu jatkui.

Tämä välittäminen teki minusta ihmisen. Tai rakkautta kai se oli, mutta eihän sellaisista sanoista puhuttu. Nyt kaikki isovanhemmat ovat siellä jossakin ja näen heistä monesti unia. Isästä ja äidistä en koskaan.
Pelkäsin lapsena kun mummo kuoli. Se tapahtui vasta kun mummi oli 90 ja ukki lähes sata.

Muita joilla hyvät isovanhemmat, mutta huonot vanhemmat?