Miten olette valmistautuneet vanhojen vanhempienne kuolemaan?

Olen kaivanut kaksi monttua valmiiksi ja ostanut hautakiven ilman kaiverruksia.

Voi. Sisäistämällä, että jokainen kuolee.

Voi. Mulla on isä nyt vanhainkodissa, kovassa kipulääkityksessä mutta tajuissaan, täysin sänkyynhoidettavana. Enää vasen käsi toimii. Hänen muuttonsa laitoshoitoon otti koville, mutta realiteetit ovat ne, että olisi helpotus, jos hän pääsisi pois. Onneksi kipuja ei ole. Olen jollakin tavalla surrut jo etukäteen, mikä lienee tällaisen hiljaa hiipumisen ainoa hyvä puoli.

Isä kuoli yllättäen, liian nuorena. Siihen en osannut valmistautua mitenkään. (Isän kanssa muuten yhdessä katsottiin noita yllä linkitettyjä Perintöä odotellessa -sketsejä, häntä ne huvittivat suuresti.)

Nyt äiti tekee hidasta kuolemaa Alzheimerin tautiin. Kokemuksesta tiedän jo, miten käytännön asiat hoidetaan omaisen kuollessa, joten siihen ei tarvitse suuremmin valmistautua. Ja tavallaan olen surrut äidin kuolemaa jo pitkään, kun hänen persoonansa on vähä vähältä kadonnut eikä hän enää edes tunne minua, niin oletan ettei se lopullinen fyysinen kuolema ole enää suuri järkytys.

Vanhemmat ovat jo kuolleet. En oikein osaa sanoa miten valmistauduin, ehkä jotenkin hyväksymällä sen asian, että loppu tulee meille kaikille. Siten myös, että yritin jaksaa käydä usein kylässä ja houkutella aina teinitkin matkaan, kun kerran oli vielä mummola missä käydä.

Kasvamalla itse aikuiseksi. On ollutkin vaikeaa mutta viidenkympin korvilla alkaa jo kyetä ajattelemaan vanhempien poistumista yksi kerrallaan. 

Kyllä tuota aika usein tulee mietittyä, ja tiedän elämäni muuttuvan ulkoisilta puitteeltaan kun jompi kumpi heistä kuolee. Ovat kuitenkin ikäänsä nähden varsin hyvässä kuosissa, mutta koskaanhan ei voi tietää esim muistisairaudesta jne. Eli ennen kuolemaakin voi tulla vielä jotakin mikä tekee minusta omaishoitajan. Suhteemme ei ole ollut ongelmaton joten toki se kaikki teettää vähän ylimääräistä pohdintaa. Pystyn kuitenkin jo ottamaan sen vastuun mikä aiemmin olisi ollut vaikeampaa. 

Poikani kuoli toukokuussa, 29 vuotiaana. Isäni kuoli vuosi sitten. 81 vuotiaana.

Voin kertoa että isäni kuoleman aiheuttama suru ei ollut verrattavissa poikani kuolemaan.

Vanha ihminen kuolee on se normaali. Lapsen kuolema on järkyttävää.

Enpä oikeastaan mitenkään. Tai tavallaan olen niin, että olen pyrkinyt juttelemaan heidän kanssaan nyt kaikesta mahdollisesta, eli heidän lapsuudestaan, nuoruudestaan, aikuisuudesta, meidän perheestä silloin kun olin lapsi ja sitä myöten myös siitä minkälaisia ajatuksia ja toiveita heillä on tulevalle ja lähdön jälkeen. He ovat tehneet testamentit ja päivittäneet niitä muutaman kerran, he ovat tehneet hoitotahdot ja muut vastaavat asiat.

Äitini on myös tässä vuosien aikana siivonnut laatikoista ja muualta ylimääräisiä roinia pois, jotta ne eivät olisi muiden riesana sitten aikanaan. Olemme jutelleet tavaroista ja vanhempani ovat antaneet lapsillemmekin sellaisia tavaroita jo, joista lapset välittivät.

Muuten en ole asioita miettinyt. Vanhempani ovat nyt 79 ja 82 vuotiaat hyväkuntoiset seniorit.

Miten olet valmistautunut lapsesi tai puolisosi kuolemaan? Entä omaasi?

Isäni kuoli yllättäen, joten siihen ei oltu valmistauduttu. Siitä oppineena olen valmistautunut omaan kuolemaani niin, että olen varmistanut, että kaikki perikunnan jäsenet tietävät, miten talousasiat ovat ja miten ne hoidetaan, missä on testamentti ja mitä siinä lukee, missä rahaa on ja mitä omaisuutta voi tai ei voi myydä milläkin aikataululla, sekä lopuksi myös, miten pääsee käsiksi sometileihini jotta ne voi lopettaa ilman isoa vaivannäköä. Olen myös kertonut kaikille, että toivon kremaatiota.

Äitini on vielä elossa ja pirteä, eikä minulla ole samaa tietoa hänen asioistaan. Se on varmaan ihan ok, mutta huolestuttaa kyllä.

Ainoastaan odotellen perintöä.

Ensimmäinen isovanhempani kuoli yli 30 vuotta sitten. Silloin elämän päättyminen jotenkin konkretisoitui. Sen jälkeen olen ollut kolmen muunkin isovanhempani hautajaisissa. Kun isäni kuoli vuosi sitten, ei se sen kummempi asia ollut. 

Ainoa poikkeus olisi, jos vaimoni kuolisi. Se ottaisi koville.

Soitin pankkiin ja käskin avata isomman tilin tulevaa perintöä varten.

Se tapahtuu vääjäämättä kun itselle tulee ikää, ennemmin tai myöhemmin. Sen oppii hyväksymään osana elämän kiertokulkua koska useimmat ovat jo sairastelleer tai ovat muistisairaita. Tietyllä tavalla vasta omien vanhempiensa kuoltua on lopullisesti " aikuinen", niin hassulta kuin se kuulostaakin. Se on rankempaa tietysti jos joutuu siihen nuorena, mutta yllättävän kova pala sen on keski- ikäisellekin. Se on pakko hyväksyä kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Mulla kummatkin vanhemmat nyt loppuvaiheessa, olen 52v.

En mitenkään, kuten en myöskään omaani. Miksi pitäisi. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

isä on kuollut jo, äiti ilmeisesti hengissä vielä. Äidin kuolemaan olen varautunut sillä että menen asianajajalle ja pyydän että hän toimittaa kuolinpesän muille osakkaille (eli sisaruksilleni) kirjeen että luovun osuudestani kaikkeen perintöön.

Ei oikein tulla toimeen.

Niin, tänäänkin on hyvä päivä kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Poikani kuoli toukokuussa, 29 vuotiaana. Isäni kuoli vuosi sitten. 81 vuotiaana.

Voin kertoa että isäni kuoleman aiheuttama suru ei ollut verrattavissa poikani kuolemaan.

Vanha ihminen kuolee on se normaali. Lapsen kuolema on järkyttävää.

Aika kivasti tuossa mitätöit monen tunteman lohduttoman surun vanhempiensa kuolemasta. Jos sinä oletkin kuin jäätä vanhempiesi osalta, miten julkeat verrata itseäsi meihin muihin, jotka rakastimme vanhempiamme.

Pidän sinua maanmatosena, en sen kummempana.

Mummoni kuollessa olin 11 ja silloin aloin pelätä oman äitini kuolemaa. Äitini helpotti pelkoani kertomalla mm mistä löytyy rahat arkkuun ja hautajaisiin. Nyt lähestyn 50 v ja olen ollut huolia vailla.

ei enää ole mahdollista omalla kohdallani mutta jos jonkin neuvon vois antaa niin, pitäisin yhteyttä muulloinkin kuin itsellä on suuria suunnitelmia tai huippu kerrottavaa tai raha-pula.

(myönnettäköön, että meillä kyllä soiteltiin - ahkeraan, kaiken aikaa = kaiken aikaa ei ollut rahapula 🤣)